Taannoin kävin sota-arkistossa tutustumassa isävainajani kantakorttiin. Liitteistä koskien vuoden 1963 kertausharjoitusta jäi muuan lause mieleeni, ja se lause on kulunut käytössäni vuosikausien ajan. Esimerkiksi asianajajatutkinnon kokelaille. Lause on kertausharjoituksia johtaneen everstin havainto isästäni: ”Käytännön asianajajatyyppi omaten runsaasti kokemusta ja havaintoja elämän eri aloilta.”
Näinhän se meidän asianajajien kohdalla on ollut, ainakin ennen, kun toimeksiannot käsittivät kaikki oikeudelliset kysymykset laidasta laitaan. Näihin kokemuksiin ja havaintoihin kun lisätään nopeitten ratkaisujen teko (eritoten oikeudenkäyntien vaihtelevissa tilanteissa), niin voisiko parempaa upseeria reservistä löytyä kuin asianajaja?
Asianajaja joutuu esittämään mielipiteensä ja pysymään siinä. Kuten upseeri antaessaan käskyn, jossa on pysyttävä. Muutoin on edessä tilanne – käsky, vastakäsky, sekasorto.
Palaan ammattini tuomiin havaintoihin.
Olin joskus moneen kertaan pohtinut, että jos kyllästyn asianajoon tai jos menetän oikeuden käyttää asianajajan ammattinimikettä (verokierrettä pidin ainoana varteenotettavana uhkana), niin mikä sitten eteen? Ammatti oli opettanut jos kaikenlaista. Sivuutan luonnollisesti kaikki rikolliset puuhat ja totean, että kunniallisia ammatteja siinä työn ohella oppi. Vasta viimeisimmässä hädässä olisin alentunut perustamaan lakiasiaintoimiston, sen verran Asianajajaliitosta eroaminen tai erottaminen olisi riipaissut, isänikin olisi kääntynyt haudassa. Kun jo tämä eläköityminenkin olisi ollut kolaus ilman pysymistä liittomme eläkeläisjäsenenä ja ilosta saada kuulua kurinpidon ja valvonnan alaisuuteen. Ryhti pysyy.
Miten olisi kiinteistövälitys? Perunoitten tukkukauppa? Ravintola, suurempi tai pienempi (elintarvikehygieniapassin saisin helposti sillä tiedänhän jo, että jos keittiössä jauhelihamötikkä putoaa lattialle, sitä ei saa pistää pannulle paistumaan enää). Panttilainakonttori? Säästöpankki? Meijerivoin tukkukauppa? Lihakauppa (tosin vain konkurssiin menevä)? Luettelo on loputon.
Vaikka edellytyksiä eri ammatteihin omaisin paljon, niin vestigia terrent eli jäljet pelottavat. Tunnen liian monia entisiä asianajajia, joille liike-elämään mentyään on ottanut ohraleipä.
Käväisin tuossa käräjäoikeuden kahvilassa. Vanha tuttu asianajaja kertoi hoitaneensa pakkokeinoasian, tulossa on sadan euron palkkio. Juttu oli kuitenkin odotusaikoineen vienyt sen verran, että 60 euron sakkolappu oli autonsa ikkunassa. Jäljelle jäävästä 40 eurosta toimiston yleiskuluihin menee puolet ja rippeistä sitten verottaja vie vielä puolet. Mutta jonkun oikeusturva kai toteutui. Neuvoin häntä ottamaan pikavipin jos kännykän akussa on vielä virtaa. Se oli nopeisiin ratkaisuihin pystyvän asianajajan (vaikka eläkkeellä olevan) neuvo.
Jukka Varviala
