Kelluessani uimahallin ulkoaltaassa hyisessä vedessä pilvien kulkua katsellen muistelin taannoista keskustelua eläkelaitoksen virkailijan kanssa. Vaikka minulla oli kokemusta tällaisista keskusteluista oltuani suuren liikepankin ulkomaan perittävien osastolla kesätöissä, niin puhelu oli masentava. En saanut maksuaikaa edellisen vuoden yrittäjäeläkemaksun neljänteen erään. Maksettava tratan tai jopa konkurssin uhalla. Eivät auttaneet selitykset oikeusministeriön maksupisteen ruuhkasta Hämeenlinnassa. Maksettava oli.
Mutta kosto on suloinen, nyt nautin eläkkeestä ja eläkkeellä olosta, jos kylmässä vedessä kellumista voi nautintona pitää. Kohta alan olla omillani vertaillessani maksamiani ja saamiani rahoja. Toivon, ettei jokin kamala tauti iske kesken kostoretken, ja toivottavasti tuo virkailija on nyt sellaisessa asemassa, että voi kerätä isolla kauhalla rahaa laitokseensa, jotta on mistä jakaa. Tämä uimahallietu on rahan lisäksi jo neljäs eläkeläisetuni. Toissakesänä Tukholman Armémuseum (kävin tässä ”sotamuseossa” ihailemassa täytettyjä simpansseja nuijimassa toisiaan). Lisäksi kävin rauhanmuseossa (panssarimuseo Parolassa) ja viime kesänä Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella. Kaikki puoleen hintaan.
Syksy oli nyt jo pitkällä. Veden kylmyys alkoi jo tunkeutua ihoni rasvakerroksen alle, ja myös naamani alkoi kastua alkavassa sateessa. Sietämätöntä! Höyrysaunan lämpö kai sitten pehmensi pääni, sillä aloin kaipailla työelämää ja eritoten hyvien työkavereiden seuraa. Iloisia rupattelutuokioita odotellessamme juttujen esilletuloa. Entisaikaanhan jutut huudettiin sisälle, itsekin haastemiehenä karjuin odotustiloissa, jotta kutsu menisi perille viimeiseenkin vessannurkkaan, missä jotkut vastaajat ottivat rohkaisuryyppyjään. Joku kysyikin, tarvitaanko virkaani muuta kuin kova ääni. Sanoin, että ei, mutta harvalla on riittävän kova ääni.
Kaipuutani työelämään ei ole poistanut se valitettava seikka, että vuosien ajan joka yö olen nähnyt erilaisia oikeusunia, eikä kyse ole voitokkaista tapahtumista, vaan sähläämisestä kadonneitten papereitten kanssa tai muuta sellaista. Ei siis koskaan mitään arvokasta ja riemastuttavaa.
Sitten asian ytimeen: Voisinko enää iloita asiakkaalle myönteisestä päätöksestä, jos tietäisin, että asian ratkaisu ei perustunut totuuteen tapahtuneista vaan näytön riittämättömyyteen? Voisinko käyttää koko tarmoni ja ammattitaitoni asiakkaan esittämän näkökulman perille saattamiseksi tietoisena, että lopputulos ei tule olemaan oikea vaikkakin prosessioikeuden mukainen? Voisinko olla hankkimatta todisteen, jonka sisältöä en tarkasti tiedä ja joka voisi olla asiakkaalle vahingollinenkin? Tosiasiahan on, että asianajajan tiedon taso jutussa on pitkän valmistautumisen ja neuvottelujen perusteella aivan muuta kuin tuomioistuimen saama tieto.
Ehkä paras tapa selvitä näistä omatunnon kysymyksistä olisi mennä vain ja ainoastaan ”lennosta” juttuihin, jotta tuomioistuin voisi todeta, että vastaajalla on ollut lainoppinut avustaja (joka saa ottaa vastaan pieleen menneen päätöksen tärskyt).
Ajatuksenikin alkoivat kellua kohti puolta hintaa kuten Suomen markka 1992.
Jukka Varviala
jukka.varviala@pp.inet.fi
