Yhdysvaltain ulkoministerinä helmikuussa aloittanut John Kerry aikoo yrittää jotain, mitä pidetään lähes mahdottomana. Tavoitteena on saattaa rauha Lähi-itään. Kerry käynnisti tänä keväänä heti virkakautensa aluksi prosessin, jota on kuvattu Yhdysvaltain merkittävimmäksi yritykseksi edistää Lähi-idän rauhaa vuosiin.
Kerry on tavannut keväällä sekä Israelin, Palestiinan että muiden arabivaltioiden ja Arabiliiton edustajia. Merkittävä israelilaissanomalehti Haarez kertoi huhtikuun lopussa Kerryn suunnittelevan kesäkuulle Palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbasin, Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun ja Jordanian kuningas Abdullahin yhteisiä neuvotteluita Washingtoniin.
Yksi kriisin keskeisistä kysymyksistä on Palestiinan asema valtiona.
YK:n yleiskokouksen päätös viime vuoden lopulla nostaa Palestiinan asema tarkkailijavaltioksi yleiskokouksessa tulkittiin tekona, joka vahvisti valtion virallista asemaa. Nykyisin myös melkein 70 prosenttia mailman valtioista tunnustaa Palestiinan. On silti edelleen epäselvää, voidaanko Palestiinaa pitää valtiona vai ei. Valtiot ovat YK:n päätöksestä erimielisiä.
– Toiset sanovat, että Palestiina on nyt valtio, ja toiset sanovat, että nyt vain YK:n yleiskokous on tehnyt päätöksen, jonka merkitys riippuu siitä, mistä päin sitä katsotaan. Kaikki jäsenvaltiot eivät puoltaneet päätöstä, ja nekin, jotka puolsivat, tulkitsevat sitä eri tavoin. Suomi esimerkiksi ei katso, että päätöksen puolesta äänestäminen olisi merkinnyt, että Suomi olisi tunnustanut Palestiinan valtiona, kertoo akatemiaprofessori Martti Koskenniemi työhuoneellaan Helsingin yliopiston Porthaniassa.
Koskenniemen mukaan kyse on kansainvälisen politiikan luonteesta.
– Diplomatia koostuu siitä, että voidaan halkoa hiuksia. Tässä kysymyksessä hiusten halkominen on ollut tärkeää, jotta ylipäätänsä johonkin ratkaisuun päästiin. Suomi olisi ollut hankalassa tilanteessa, jos se olisi joutunut sen takia äänestämään vastaan, että se olisi kokenut, että sen nyt täytyy kohdella Palestiinaa valtiona tästä lähtien. Suomi kohtelee Palestiinaa valtiona niiltä osin, mitä YK:n toimintoihin tulee.
Kuulostaa hankalalta. Mihin päätös sitten vaikuttaa?
Koskenniemi on realisti.
– Kaikki ne tiet, jotka YK-järjestelmässä ovat huomioitsijavaltioille avoimina, ovat nyt Palestiinalle auki. Mutta ei se vallankumouksellista muutosta tuo.
ICC:n kädet ovat sidotut
Yksi vaikutus, joka on herättänyt keskustelua, on Israelin väitettyjen sotarikosten mahdollinen saattaminen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen ICC:n tutkittavaksi ja tuomittavaksi.
Palesiinalaishallinto on pyytänyt ICC:ta käsittelemään aikaisemmin muun muassa Israelin vuoden 2008–2009 hyökkäyksen Gazaan, mutta koska Israel ei ollut tunnustanut tuomioistuinta eikä Palestiina ollut itsenäinen valtio, tuomioistuin ei voinut tehdä mitään. Nyt Palestiinan valtion statuksen voitaisiin kuitenkin nähdä muuttuneen.
Tämäkään ei ole suoraviivaista, Koskenniemi huomauttaa.
– Syytteet voidaan nostaa vain syyttäjäviranomaisen tai turvallisuusneuvoston kautta. Turvallisuusneuvoston kautta ne eivät tietenkään etene, mutta en usko, että syyttäjäviranomainenkaan mihinkään vielä ryhtyy.
Palestiina on kuitenkin ilmaissut halunsa tulla ICC:n jäsenvaltioksi. Tämä suunnitelma saattaa nyt siirtyä Kerryn aloittamien neuvottelujen myötä: huhtikuussa Haarez raportoi Abbasin luvanneen jäädyttää aikeet hakea ICC:n Rooman peruskirjan allekirjoittajaksi, jotta rauhanneuvottelut voisivat edetä.
Kysymys Gazan saarrosta poliittinen, ei oikeudellinen
Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa ydinkysymykset ovat pysyneet samana jo pitkän aikaa, eikä neuvotteluista ole ainakaan vielä kuulunut yllätyksiä. Kiistaa aiheuttavat erityisesti rajat ja Israelin siirtokuntien rakentaminen.
Kun ulkoministeri Kerry tapasi Muhammad Abbasin huhtikuussa, brittilehti the Guardian raportoi Abbasin nostaneen esiin tärkeimpinä asioina palestiinalaisvankien vapauttamisen ja siirtokuntarakentamisen pysäyttämisen.
Palestiinalaishallinto on myös vuosia vedonnut vuoden 1967 rajojen palauttamiseen. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta nämä rajat ovat laillisesti tunnustetut, vaikka Israel on laajentanut aluettaan siirtokunnilla vuosien ajan.
Ulkoministeriön Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan yksikön päällikkö Helena Tuuri tarkkailee tilannetta tiiviisti. Hänen mukaansa kiista saatetaan ratkaista, vaikka juuri näihin samoihin rajoihin ei palattaisikaan.
– Abbasin peruslähtökohta on se, että vuoden 1967 rajat palautettaisiin, mutta käsittääkseni kohtuulliset, molempien osapuolten hyväksymät alueiden vaihdot saattavat tulla kysymykseen.
Siitä huolimatta jo yhteiseen neuvottelupöytään saapuminen on haastavaa.
– Israel sanoo, että neuvotteluihin pitää tulla ilman ennakkoehtoja, mutta palestiinalaiset sanovat tulevansa vasta, kun siirtokuntien rakentaminen on lopetettu, Tuuri kertoo.
Suuria kysymyksiä ovat myös palestiinalaispakolaisten oikeus palata alueelle ja Gazan saarron purkaminen.
Tuuri ei kuitenkaan usko, että Gazan saarto muodostuu kynnyskysymykseksi.
– Palestiinalaiset eivät ole pitäneet tätä ennakkoehtona. Suomella ja EU:lla ei ole kantaa oikeudelliseen kysymykseen siitä, onko saarto laiton vai laillinen – siihen on kahdenlaista mielipidettä.
Suomen poliittisen kannan mukaan saarto pitäisi purkaa, mutta poliittinen ja laillinen kysymys menevät usein sekaisin.
– Vaikka tästä asiasta on turha vääntää. Päätös on viime kädessä poliittinen ja se ratkaistaan poliittisesti, Tuuri toteaa.
Rauhanvälittäjän vaikea tehtävä
Helena Tuuri arvelee Kerryn ryhtyneen toimeen juuri nyt, koska ajoitus on sopiva moneltakin kannalta.
– Toisten motiiveja on vaikea arvioida, mutta hyvin usein Yhdysvaltain presidentti on aktiivinen toisella kaudella. Vahvimmat ulkopoliittiset toimet tehdään silloin.
Neuvotteluissa positiivista on Tuurin mukaan se, että USA:n sisäpoliittinen tilanne ei ole välttämättä Obamalle niin vaikea. Ensimmäistä kautta värittivät talouskriisi ja terveydenhuoltouudistus, mutta Obamalla ei nyt ole niin monta suurta sisäpoliittista uudistusta, jotka pitäisi saada läpi.
Hän myös arvelee, että Obaman Kairon yliopistossa vuonna 2009 pitämän puheen jälkeen presidenttiin kohdistui suuria paineita Lähi-idän tilanteen ratkaisemiseksi. Siten tahto tehdä jotain tilanteen eteen on varmasti vahva.
Israelin puolelta rauhanneuvotteluissa on mukana myös kokenut entinen ulkoministeri Tzipi Livni. Se luo Tuurin mukaan toivoa.
Onko siis odotettavissa, että tilanne paranee näiden neuvottelujen myötä?
Niin Koskenniemi kuin Tuurikin toteavat, ettei mitään varmuutta onnistumisesta ole.
– Paljon voi muu maailma yrittää tehdä. Kerry on aktiivinen ja EU on mukana, mutta sopimuksen tekevät loppupeleissä Israel ja palestiinalaiset keskenään – eivät ulkopuoliset, Tuuri muistuttaa.
– Ei kukaan voi olla optimistinen, mutta sen sanominen on tyhmää, Koskenniemi huomauttaa.
– Sanotaan mieluummin, että tosi hyvä, että Yhdysvallat yrittää jälleen – se on todella tärkeää.
Konflikti
Israelin ja Palestiinan välisen nykyisen konfliktin syyt juontavat Israelin juutalaisvaltion perustamiseen vuonna 1948. YK:n yleiskokous hyväksyi marraskuussa 1947 päätöslauselman juutalaisen valtion perustamisesta.
Kuuden päivän sota
Vuonna 1967 kuusi päivää kestäneessä sodassa Israel valtasi Jordanialta Itä-Jerusalemin ja Länsirannan, Egyptiltä Gazan kaistan ja Siinain sekä Syyrialta Golanin kukkulat. YK vaati tuloksetta Israelia luopumaan valtaamistaan alueista. Aluevaltaukset ovat yhä yksi konfliktin keskeisistä ongelmista.
Rauhanneuvottelut
Konfliktia pyritään ratkaisemaan kansainvälisin keinoin. Rauhanvälittäjinä ovat toimineet niin EU, YK, Yhdysvallat kuin Venäjäkin.
Siirtokuntien rakentaminen
Palestiinalaisten omistamia maita on takavarikoitu siirtokuntia varten muun muassa käyttämällä armeijan turvallisuusperusteita, julistamalla maa Israelin valtion maaksi, rakentamalla alueelle Israelinkin lain mukaan laittomia asutuskeskuksia ja laajentamalla jo olemassa olevien siirtokuntien rajoja.
Siirtokunnat
Vähitellen israelilaiset siirtokunnat ovat levinneet Länsirannan alueelle. Tällä hetkellä siirtokuntia on siellä yli sata.
Jaakko Hämeen-Anttila: Puhe sivilisaatioiden sodasta on puppua
Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila pitää Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerryn aloitetta rohkeana ja toivoo Yhdysvalloilta pitkäjänteisyyttä ja laaja-alaisuutta rauhantyössä. Ihmeitä hän ei odota ainakaan lyhyellä aikavälillä.
– En usko, että Kerryllä on tarpeeksi poliittista tahtoa ryhtyä ajamaan tällaista hanketta riittävän vahvasti, sillä siitä voi helposti tulla poliittinen itsemurha. Olen valmis lyömään kympin vetoa siitä, että 4–5 vuoden kuluttua Palestiinan tilanne on todennäköisesti yhtä paha tai jopa huonompi.
Pelkkä rauhansopimus ei riitä, vaan yhteiskuntaa pitäisi tukea ja kehittää laajemmin.
– Olen kokenut ongelmallisena välillä sen, että meillä on halu nopeisiin muutoksiin – halutaan muutoksia seuraavaan vuoteen tai seuraaviin presidentinvaaleihin mennessä. Näin ei tietenkään käy. Länsimailla ei ole tahoa, joka ajattelisi, että miten saataisiin asiat paranemaan kahdessakymmenessä vuodessa.
Rauhanneuvottelut ovat hänen mukaansa myös vain yksi osa prosessia.
– Ei riitä, että on korkean tason neuvotteluita poliittisten johtajien välillä. Rauhantyötä pitää tehdä myös paikallistasolla.
Siitä hän on kuitenkin yhtä mieltä Martti Koskenniemen ja Helena Tuurin kanssa, että ajankohta saattaa olla sisäpoliittisesti otollinen Yhdysvalloissa.
– Obamalla saattaa toisella kaudellaan olla mahdollisuus ajaa läpi jokin ajatuksistaan. Mutta jos hän haluaa ajaa läpi milloin aselakia, milloin uutta Israelin-politiikkaa, niin hän ei voi joka rintamalla ajaa täysin omaa linjaansa. Se on jopa toisella kaudella vaikea tilanne ja vahvistaa republikaanien mahdollisimman jyrkkää ehdokasta seuraavissa vaaleissa.
Puhe sivilisaatioiden sodasta ovat hänen mielestään puppua.
– Kyllä se on ihan valtapolitiikkaa. Tämä sivuuttaa täydellisesti sen, että alueella on ollut myös arabien välisiä konflikteja. Pelkästään Palestiinan ja Israelin tilannetta ei pystytä ratkaisemaan irrallaan koko Lähi-idän tilanteesta.
Vaikka tilanne on vaikea, kiveen hakattu se ei ole.
– Lähi-itä on ongelmainen alue, ja ongelmia on ratkottu väkivallalla niin paljon, että siitä on tullut hiukan sellainen maan tapa. Se on ohimenevää. Euroopassa on ollut samanlaisia kausia ja täällä ollaan päästy siitä yli. Uskon, että pitkällä aikavälillä voidaan olla toiveikkaita sen suhteen, että tilanne paranee.
