Kun Maailman valuuttarahaston IMF:n pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn pidätettiin toukokuussa 2011 New Yorkissa epäiltynä loistohotellin siivoojan raiskauksesta, tilanne näytti miehen kannalta pahalta. Mutta eipä aikaakaan, kun maailma alkoi näyttää valoisammalta: kävi ilmi, että siivooja oli valehdellut turvapaikkahakemuksessaan vuosia aiemmin. Myös naisen kertomuksessa väitetyn raiskauksen jälkeisistä tapahtumista paljastui epäselvyyksiä.
Naiseen liittyvien uskottavuusongelmien takia syyttäjät eivät enää olleet vakuuttuneita Strauss-Kahnin syyllisyydestä ja pyysivät tuomioistuinta hylkäämään syytteen.
Minulle jäi hämärän peittoon, miten naisen mahdolliset valheet aiemmassa maahantuloprosessissa olivat voineet vaikuttaa tapauksen käsittelyyn. Kerran valehtelija, aina valehtelija?
Vähän samanlaista henkeä oli ilmassa, kun julkisuuteen tuli tieto Helsingin huumepoliisin päällikköön Jari Aarnioon kohdistuvasta esitutkinnasta. Tutkinta alkoi erään prostituoidun kerrottua viranomaisille Aarnion toiminnasta asioita, joiden todenperäisyyttä ja mahdollista lainvastaisuutta ryhdyttiin selvittelemään.
Osaa mediasta ei tuntunut ollenkaan kiinnostavan, mitä nainen oli Aarnion toiminnasta kertonut. Ne ryhtyivät kaivelemaan naisen menneisyyttä. Sieltä todellakin löytyy kaikenlaista säätöä, aivan kuten kovien rosvojen kanssa liikkuneella prostituoidulla voi kuvitellakin löytyvän.
Eikö ole aika hullu ajatus, että päätelmä jonkin tapahtuman tai tapahtumasarjan todenperäisyydestä tehtäisiin tuijottamalla osapuolten historiaa ja yhteiskunnallista asemaa?
Niin sanotuilla luonnetodistajilla on toki jotain merkitystä, mutta mistään yksittäisestä tapahtumasta tällaiset todisteet eivät kerro yhtään mitään. Paatunut huijari voi joskus puhua totta. Ja jokainen meistä valehtelee, tutkijoiden mukaan peräti useita kertoja päivässä.
Suurin osa valheistamme on toki aivan viattomia.
”Tuo pusero sopii sinulle tosi hyvin!”
”Kyllä kiitos, lounas maistui oikein hyvin!”
”Kylläpä sinulla oli hyvä kirjoitus Lakimiesuutisissa!”
Yhdysvalloissa oikeuslaitos tuntuu uskovan luonnetodistajiin, vaikka luulisi ihmisten oppineen, ettei kannattaisi. Esimerkiksi sarjamurhaajan paljastuminen tuntuu joka kerta olevan naapureille yhtä suuri yllätys.
”Hän on niin mukava ja ystävällinen mies”, ällistyneet naapurit todistelevat medialle samaan aikaan, kun poliisi kaivaa ihannenaapurin kellarista ruumiin toisensa jälkeen.
Eikö tämän pitäisi osoittaa, kuinka tyhjän päällä luonnetodistajien arviot lepäävät?
Ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan perustuva valheenpaljastustesti olisi huvittava, ellei se olisi niin pelottava. Kunnialliseen asemaan vetoaminen nimittäin tarjoaa maailman vallanpitäjille ja hyväosaisille loistavan tilaisuuden vallan väärinkäyttöön. Olennaista on, että valitsee uhrinsa huolella. Paras uhri on sellainen, jonka uskottavuus on huono.
Sitten vain temmeltämään. Jos uhri kertoo kokemuksistaan, kukaan ei usko. Kuka nyt rosvon, huoran tai narkkarin sanaan luottaisi?
Tämän varaan moni maailman etuoikeutettu taitaa laskeakin.
Susanna Reinboth
susanna.reinboth@hs.fi
