Tiesin jo huhtikuussa tänä vuonna, että tulee kuuma kesä. Olin siitä varma, sillä olin päättänyt muuttaa toimistoni lähemmäksi Helsingin oikeustaloa ja samalla myös ympäristöön, missä on juttukavereita. Tuolla ullakon yksinäisyydessä kun alkoi nähdä jo kummallisuuksia. Eräänä iltana pieniä oikeuskanslereita tuli siellä patterin takaa ja kun lätkin niitä harjalla, niitä tuli yhä enemmän.
Toimiston muutto enteilee aina kuumaa kesää, näin oli 1970-luvulla, kun muutin toimistoni Toiselle linjalle, näin oli sitten, kun seitsemäntoista vuotta myöhemmin muutin toimistoni Pasilaan oikeustalon vierelle ja entäs tuo kesä, kun muutin toimistoni ullakkokomeroon Lauttasaareen! Kyllä hiki virtasi. Puhumattakaan sitten menneestä muuttokesästä, kun hikeni tuoksuun sekoittuivat Venäjän metsäpalojen haisut!
Tavaraa, tavaraa ja tavaraa! Miten sitä tavaraa onkin! Neljännen kerran kuskasin isävainajani sidotuttaman asetuskokoelman 1920- ja 1930-luvuilta muun rojun ohella. Mutta tavara vähenee ja riuskojen sukulaispoikien työt ovat helpottuneet ja helpottuvat edelleen. Ensimmäinen muutto Toiselle linjalle käsitti tosin vain taskussani olleen toimiston uuden leimasimen. Mutta sitten muutto Pasilaan ottikin onnistuakseen kaksi Mersu-pakettiautollista tavaraa. Pasilasta Lauttasaareen vain yhden pakettiautollisen ja nyt tämä viimeinen muutto tuskin puoltakaan pakettiautollista.
Siitä on kuulkaa kymmenen vuotta, kun oivalsin puolisoni kanssa, miten vähän ihminen tarvitsee maallista hyvää ollakseen onnellinen. Oivallus tapahtui Lakimiesliiton lomamökissä, taisi olla Tuomarintuvalla Rukalla, mistä kirjoitin pakinankin. Totesimme siellä silloin, kuten myös muissa liiton mökeissä sittemmin, että niissä on kaikki se, mitä ihminen tarvitsee. Kaikki muu on turhaa. Tämä ei jäänyt sitten vain toteamukseksi, vaan tuossa joitakin vuosia sitten kotimme muuton yhteydessä teimme ratkaisun (kuultuamme myös niin monen sukumme vanhuksen valittaman rojun paljoutta): Mahdollisimman vähän tavaraa mukaan. Mahdollisimman paljon avaraa tilaa oltava. Mahdollisimman vähän kaappeihin täytettä. Ja ratkaisu olikin oikea (paitsi, että joka päivä harmittelen jonkin tuiki tarpeellisen esineen katoamista muuttoruljanssissa).
Sattuipa toinenkin muutto viime kesäkuumalle. Enoni hautajaiset Pohjois-Savossa. Taisipa olla sukumme viimeinen veteraani, jonka laskimme haudan lepoon Keiteleen kirkkomaalle. Ja taisipa olla viimeinen kerta, kun sydämeni syövereitä koskettavat virret, laulut ja soitto kaikuivat kirkossa minun kuullen. Veteraanin hautajaiset. Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Veteraanin iltahuuto yksinlauluna. Oi, kallis Suomenmaa. Veteraanien lippulinna ja kuusenhavuseppele. Narvan marssi soi, kun kannoimme arkun kirkosta. Kuin valtiomiehen hautajaiset ja enemmänkin: Olihan kysymyksessä enoni, jonka kanssa opin, mitä ovat miesten työt. Äijäenergian siemen kylvettiin 1950-luvulla.
Pitkä, kuuma kesä. Seuraava tällainen kesä on sitten, kun muutan seuraavan kerran toimistoani. Mutta kuten jo kerroin, niin tavara vähenee jokaisessa muutossa. Seuraavassa tuskin on enää noita sidottuja asetuskokoelman kappaleita, tuskin edes varsin kuuluisaa toimistoni kukkanojatuolia. Sanoin sukulaispojille, että seuraavassa muutossa on kannettavana ehkä vain yksi puulaatikko. Ja laatikossa olen minä. Viimeinen iltahuuto: Täällä olen. Eivät enää ole määräajat riesana eivätkä jutut mene päällekkäin. Ja toivottavasti muutto tapahtuu Narvan marssin soidessa.
