Kestääkö demokratiamme?

Suomen johtava finanssialan vaikuttaja Björn Wahlroos on valpas yhteiskunnallinen keskustelija. Hänen uusin teoksensa pamfletti ”Hiljainen vallan­kumous. Tekikö perustuslaki Suomen hallitsemisen mahdottomaksi?” on vienyt kirjoittajansa poliittisen vallankäytön ja perustuslain keskiöön. Wahlroos tuntee aihepiiriä varsin hyvin, erityisesti amerikkalaista perustuslakikäytäntöä, johon hän mielellään viittaa.

Kiistakirjoituksessa voi maalata sanottavaansa suurella pensselillä, niin kuin Wahlrooskin tekee. Väitteiden kaikupohjaa rasittava asiavirhe on se, että vuonna 2000 täydellistyneen perustuslakiuudistuksen syynä olisi ollut kollektiivinen häpeä vuoden 1973 UKK-poikkeuslaista. Tasavallan presidentin valtaoikeuksiin se toki vaikutti mutta ei esimerkiksi perusoikeus­uudistukseen. Wahlroos pohtii valaisevasti sitä, mitä taloudellisia vaikutuksia on tai voi tulla olemaan sillä, että Suomesta tuli hänen omien sanojensa mukaan kansainvälisesti johtava konstitutionaalinen hyvinvointivaltio. Voidaankin kysyä, miten järjestelmä kestää, jos Suomeen pyrkii ilmastomuutoksen myötä Afrikasta miljoonia pakolaisia.

Wahroosilta on jäänyt mainitsematta kansainvälinen ulottuvuus, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus ja Euroopan unionin perusoikeuskirja. Eurooppalaisessa integraatiossa mukana ollut Suomi ei ole voinut olla tästä valtavirrasta sivussa. Olennainen kysymys on kuitenkin se, miksi Suomessa tulkitaan saman sisältöisiä tai ainakin saman tyyppisiä säännöksiä tiukemmin kuin Strasbourgissa ja Luxemburgissa taikka relevanteissa vertailumaissa.

Politiikan ydinsisältöön kuuluu se, miten taloudelliset voimavarat jaetaan ja millä tavoin suhtaudutaan eri kansalais- ja väestöryhmiin. Wahlroos kritisoi aiheellisesti politiikan perusoikeudellistamista: asiantuntijavoimin annetaan ymmärtää, että on olemassa vain yksi oikea ratkaisu. Oikeudellista tulkintaa Wahlroos ei käy lähemmin erittelemään.

Perustuslain ja erityisesti väljäsisältöisten perusoikeussäännösten soveltamisessa tarvitaan tulkintaa; oikeudellinen päättely tukeutuu tässäkin yleisiin oppeihin, käsiteisiin ja teorioihin. Tulkinta ei voi jähmettyä lain esitöissä kirjattuihin lausumiin, jotka nekään eivät voi olla enempää kiveen hakattua kuin esityöt yleensäkään. Perustuslakivaliokunnassa on asiantuntijakuulemisissa kuultu kuitenkin sellaisia oppeja kuin perusturvan heikentämisen kielto, jotka eivät perustu muuhun kuin esittäjänsä auktoriteettiin. Oman selvityksensä arvoinen asia on se, millaisia oppeja valiokunnassa on esitetty, ja mitkä ovat menneet lävitse, mitkä eivät.

Wahlroos katsoo toimeenpanovallan murentuneen Suomessa, kun presidentti-instituutiosta tuli seremoniallinen ja kun pääministeri on jäänyt koalitionsa vangiksi. Vahvan johtajuuden kaipuu on tavallista silloin, kun mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta valtiosääntöä muutamalla ongelmat eivät välttämättä selviäisi. Vallan keskittämisestä on sitä paitsi saatu huonoja kokemuksia, etenkin yliopistoissa.

Suomalaiseen konsensukseen ja demokratiaan on kuulunut se, että puolueet saavat suurin piirtein valtakunnallista kannatusta heijastavan määrän kansanedustajia. Kaikki eduskuntapuolueet ovat tällä vuosituhannella olleet hallitusvastuussa. Suuria puolueita suosiva radikaali eduskuntavaaliuudistus jäytäisi demokratiakäsitystä, eikä sellainen ole tietenkään näköpiirissä. Kiintoisia vertailuja eri maihin voi toki Wahlroosin tavoin tehdä. Todellinen ongelma on se, että Suomessa ei ole ollut vähään aikaan kahta yhteistyöhön kykenevää puoluetta, joilla olisi yhdessä eduskuntaenemmistö.