Professori Antero Jyränki on laatinut Lakimiesuutisten numeroon 2/2006 tärkeän puheenvuoron ”Vuoden 2000 perustuslaki – pysyvä vai väliaikainen?”. On liiton kannalta arvokasta, että hän on tahtonut tehdä sen juuri tässä lehdessä. Valtiosääntöön on, niin kuin Jyränki toteaa, tehty merkittäviä muutoksia, jotka on valmisteltu konsensuspohjalta. Jyränki kertoo hänelle olleen yllätys, miten nopeasti perustuslakia on ryhdytty avaamaan yksittäisissä kohdissa ja miten pian keskustelu perustuslain jopa olennaisista tarkistuksista on käynnistynyt.
Jyränki on lähes ainoa niistä, jotka olivat aktiivisesti mukana aloittamassa valtiosääntöuudistusta 1960-luvun lopulla ja jotka ovat yhä mukana vaikuttamassa. Ilmapiiriero vajaan neljänkymmenen vuoden takaiseen aikaan on merkittävä. Uudistuksen toteuttamiselle ei tuolloin tavoiteltu laajaa yhteisymmärrystä, vaan korostettiin valtiosäännön olevan radikaaleja muutoksia mahdollistava politiikan väline. Kuuluisa ilmaisu ”loivasti kaartaen” kertoi taas siitä, että myös tulkinnan kautta tavoiteltiin suuria. Tutkimuksellisen hegemonian voimaan uskottiin vahvasti.
Vaikka poliittiset toimijat ovat sitoutuneet tukevasti vuoden 2000 perustuslakiin, useisiinkin taustatekijöihin voidaan tässä yhteydessä kiinnittää huomiota. Politiikan tutkijoiden ja valtiosääntöoppineiden piirissä vieroksuttiin lähes yksimielisesti suoraa presidentinvaalia, jonka kaksivaiheisuuteen puolueet eivät ole oikein vieläkään sopeutuneet. Presidentin suora kansanvaali ja supistetut valtaoikeudet sopivat huonosti yhteen. Arvostetut mielipidevaikuttajat Max Jakobson ja Matti Klinge ovat historialliseen kokemustietoon tukeutuen suhtautuneet epäillen presidentin aseman muuttamiseen. Presidentin ja hallituksen valtaoikeuksien välillä on jännite, jota presidentin vaalitapa korostaa. Konktrafaktuaalisen historiankirjoituksen ollessa muodissa on kiinnostavaa tehdä ajatuskoe siitä, miten maata olisi johdettu, jos koko itsenäisyyden ajan olisi ollut nykyinen perustuslaki.
Perustuslaissa vallankäyttöä ja julkisen vallan harjoittamista on (perus)oikeudellistettu tuntuvasti. Perustuslaki ja sen tulkintadoktriini voivat näyttäytyä vieteriukkoina siinä missä EY-oikeus Thomas Wilhelmssonin kuvaamana. Tämä asettaa omat vaatimuksensa myös oikeustieteelle.
Perustuslaissa on kiristetty lailla säätämisen vaatimusta. Kun sitä vielä tukee tiukka tulkintadoktriini, lainvalmistelukoneisto on joutunut vaikeuksiin ja eduskuntaa joudutaan kuormittamaan tarpeettomasti. Myös lainsäädännöstä on tulossa yhä kasuistisempaa, kun aikaisempaa asetustasoista sääntelyä nostetaan lakitasolle. Kehityskulku ei ole tässäkään ongelmaton. Kysymys ei ole eurooppaoikeuden vaatimuksista: Suomessahan joudutaan käyttämään lainsäädäntötasoa eurooppalaisittain poikkeuksellisen paljon. On valitettavaa, että perustuslaki rajoittaa meillä kansainvälisessä keskustelussa paljon esillä olevan soft lawn mahdollisuuksia.
Perusoikeuskeskeisen laintulkintaopin myötä perusoikeuksissa on nähty oikeusjärjestystä koordinoiva elementti. Perusoikeuksien on koettu sisältävän oikeusjärjestystä koossa pitäviä piirteitä ja oikeusjärjestyksen koherenttisuudelle sisältöä asettavia kriteerejä. Nämä lähtökohdat on voitu laajalti hyväksyä, joskin niissä on ollut sijaa myös keskustelulle. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen myötä perusoikeuksien herättämä kiinnostus on entisestään lisääntynyt. Perusoikeuksista on kehkeytynyt – osaksi asiantuntijapolven vaihtumisen myötä – yhä kasuistisempaa tulkintajuridiikkaa, joka tuottaa enenevässä määrin hankaluuksia lainvalmistelijoille ja poliittisille päättäjille. Vaikutelmaksi jää se, ettei ylitulkinnoiltakaan ole vältytty.
Äärimmilleen vietynä miltei mikä tahansa poliittinen kysymys voidaan nähdä perusoikeuskysymyksenä, jollei muuta niin ekspansoituvan PL 6 §:n yhdenvertaisuussäännösten tulkinnan kautta. Tämä saattaa myös tuoda esiin lisää jännitteitä perusoikeuksien välille. Politiikka juridisoituu vahvasti, jos esimerkiksi veroaste ja sosiaaliturvan mitoitus nähdään perusoikeuskysymyksinä. Jos tekijänoikeuskorvausta ei voida periä kirkkomusiikista uskonnonvapauden vuoksi, niin kuin on katsottu, eikö tulisi ottaa huomioon myös PL 18 § ja oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemassaan ammatissa. Lainkäytössä on jouduttu vakavasti miettimään, onko liikkumisvapauden vuoksi invalideilla oltava oikeus saada kerrostaloonsa hissi ja ilmaiset taksimatkat. Kysymyksen pitäisi kuitenkin olla yhteiskunnallisesta päätöksenteosta siinä, mihin meillä on varaa, ei tuomioistuinratkaisusta siitä, mihin perustuslaki velvoittaa.
Yhä vilkkaana käyvässä perussoikeuskeskustelussa tulisi olla sijansa perusoikeusdoktriinin perusteilla. Antero Jyrängin kielikuvaa lainaten saatetaan kysyä, olisiko nyt aiheellista pohtia tulkinnan perusteita uudelleen loivasti kaartaen.
Jyränki pohti kirjoituksessaan syksyn 2005 kriisinhallintalakikiistaa. Poikkeuslailla toteutettava muutos on askel poispäin perustuslain kokonaisuudistuksessa omaksutusta suunnasta, niin kuin Jyränki toteaa. Puolueita painostettiin aluksi ankarasti perustuslakimuutoksen taakse uhkaamalla jättää hallitusneuvottelupöydästä pois ne, jotka eivät asetu pikaisen perustuslainmuutoksen taakse. Tämä oli arvoton näytelmä: perustuslain avaaminen ei ole mikä tahansa poliittinen kysymys.
Vähän aikaisemmin oli perustuslakivaliokunnan jäseniä hiillostettu tiukastikin. Toisin kuin tuomioistuimessa olisi mahdollista toimia, suurimman eduskuntapuolueen valiokuntaedustajat äänestivät tyhjää. Näin voi käydä, kun perustuslain tulkinnasta tehdään ratkaisu poliittisessa elimessä, lausui minulle tuoreeltaan perusteltuna käsityksenään hymyssä suin presidentti Curt Olsson, perustuslakituomioistuimen kannattaja. Puheenvuoroja on kuultu myös siitä, että perustuslakitulkinta tapahtuisi suoraan suuressa salissa.
Perustuslakituomioistuimessa harkinta voisi epäilemättä olla aikataulutekijöidenkin vuoksi perusteellisempaa ja kenties monipuolisempaakin kuin perustuslakivaliokunnassa, jossa pidetään sinänsä johdonmukaisuutta tavoitellen kiinni aikaisemmin omaksutusta tulkintalinjasta ja jossa saatetaan jopa aritmetiikkaa apuna käyttäen selvittää, mikä on vallitseva asiantuntijakanta. Perustuslakituomioistuin voisi kuitenkin tuoda esiin uusia jännitteitä: mikä olisi sen suhde ylimpiin tuomioistuimiin, joissa perustuslainmukaisuuden pohdinta on muodostunut osaksi lainkäyttöä. Paikkansa vakiinnuttaneen järjestelmän korvaamiseen uudella ei näytä olevan riittävän perusteltuja syitä eikä laajaa yhteisymmärrystä, mutta juuri siksi on tärkeää, että perustuslakivaliokunnan roolista ja ratkaisukäytännön linjoista käydään jatkuvasti keskustelua.
Heikki Halila
