Jotkut huomaavat viihtyneensä työssään niin hyvin, että se ensimmäinen kesätyöpaikka ei ole vuosikymmeniin toiseksi vaihtunutkaan. Arto Lillbergille on Sotainvalidien Veljesliitossa käynyt juuri näin.
Vuonna 1980 Arto Lillberg haki kesätöihin Sotainvalidien Veljesliittoon, jäi sitten tuuraamaan auskultoimassa ollutta hallintolakimies Eija Metsälä-Halosta ja havaitsee palvelevansa liittoa yhä. Tätä nykyä hän on tiedotuspäällikkö. Opintonsa Helsingin yliopistossa Lillberg, 51, suoritti loppuun 1981 töiden ohessa ja auskultoi vuonna 1985 Imatran tuomiokunnassa.
Kabul, hieman vaarallinen paikka
– Tuli siinä vähän vietettyä opiskelijaelämääkin, varatuomari Lillberg muistelee vuosiaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa.
Hän osallistui niin Pykälän kuin Hämäläisosakunnan juristikerhon toimintaan.
Helsinkiläislähtöinen nuori mies Hämäläisosakunnan riennoissa, miksi?
– Kun kaverit oli, kuuluu selitys.
Kavereista Lillberg muistaa ennen kaikkea Kalevi Tervasen, joka toimii nykyään Helsingissä asianajajana. Tervasen ja teatterilavastajaksi päätyneen Pekka Korpiniityn kanssa Lillberg teki taannoin ikimuistoisen ulkomaanreissunkin.
Kolmikko matkasi 1970-luvun lopulla parikymppisinä Turkkiin, Afganistaniin ja Pakistaniin. Kolmikuukautisella matkalla osui vastaan vaarankin paikkoja. Esimerkiksi Kabuliin saavuttua oli edessä yllätys:
– Astuin meistä kolmesta ensimmäisenä bussista. Ja vastassa oli kaveri, joka työnsi veitsen kurkulle ja solkkasi, että osta hyvä veitsi.
Onneksi Tervanen ja Korpiniitty astuivat heti kohta vierelle, ja veitsenmyyjä otti jalat alleen.
Maailmaa Lillberg on matkannut oppiakseen, ei rannoilla löhötäkseen.
– Tajusin maailman epäoikeudenmukaisuuden, sen miten huonosti ihmisillä voi olla, hän selventää vuoden 1977 pitkän Aasianmatkansa loppusaldoa.
Isänmaattomia kurdeja ajatellessaan Lillberg on tullut pohtineeksi yhdeksän vuosikymmentä vapaana elänyttä Suomea.
– Tosi onneton on maa, jolla ei ole vapautta.
Uhraukset vapauden hyväksi on suomalaisten kannattanut tehdä, historiaa harrastava Lillberg toteaa. Hänellä on ollut lähipiirissään mitä konkreettisin esimerkki: Siiraanmäen taisteluissa 1944 haavoittunut isä, 100 prosentin sotainvalidi, joka teki työuransa laivaston esikunnassa kartanpiirtäjänä ja valokuvaajana.
Vaihtelevia tehtäviä
Edesmenneen sotainvalidi-isän takiakin työskentely Sotainvalidien Veljesliitossa on ollut Lillbergille hyvin merkityksellistä työtä.
– Aatteellisesti oikea valinta, Lillberg toteaa työpaikastaan.
Muutaman vuoden hän työskenteli liiton Kasarmikadulla sijaitsevassa keskustoimistossa hallintolakimiehenä. Hän paitsi hoiti muun muassa liiton työntekijöiden henkilöstöasioita myös konsultoi liiton erillislaitoksia, kuten legendaarista Kaunialan sotavammasairaalaa.
1980-luvun puolivälistä Lillberg on työskennellyt liiton tiedotuspäällikkönä ja Sotainvalidi-lehden toimitussihteerinä.
– On ollut mielenkiintoisia, vaihtelevia tehtäviä. Ei ole joutunut olemaan vain osa isoa koneistoa, Lillberg kuvaa pienehkön työpaikan etuja.
Oikeustieteellisestä koulutuksesta on ollut viestintätehtävissäkin suuri apu. Sotainvalidi-lehden kirjoituksissa käsitellään tai ainakin sivutaan usein juridisia kysymyksiä, ja liiton julkaisujen tuottamiseen taas liittyy luonnollisesti sopimusjuridiikkaa.
Sotainvalidien, joita on yhä lähemmäs 14 000, asioiden ajaminen nojaa paljolti lainsäädäntöön ja juridiikan hallintaan.
Lillberg nostaa lainsäädännöstä yli muiden vuoden 1948 sotilasvammalain ja 1986 voimaan tulleen lainmuutoksen, jolla parannettiin vaikeavammaisten hoitomahdollisuuksia ja edistettiin lievävammaisten kuntoutusedellytyksiä.
Jo toimintansa alkuvuosista lähtien on liitto halunnut, että taloudellinen tukeminen hoidettaisiin kannustamalla sotainvalideja työntekoon ja omatoimisuuteen.
– Olennaista on ollut, että korvausta sotavammasta ryhdyttiin maksamaan yleisen haitan perusteella. Eikä korvaus pienentynyt, vaikka ihminen sai töitä. Se innosti ihmisiä tekemään työtä.
– Oikea oivallus, hän luonnehtii. Lisäten, että nykyajankin sosiaalipolitiikassa tuosta voisi ottaa oppia.
– Koko idea oli aktivoida.
– Hyvinkin vaikeavammaiset ihmiset tekivät upeita uria.
Esimerkiksi tällaisesta Lillberg nostaa Kaapro Kojosen, 100 prosentin sotainvalidin, joka työskenteli taannoin vuosikaudet Veljesliiton lakimiehenä.
Pääsihteeriksi 1987 juristi
Vuonna 1940 perustettu Veljesliitto kiinnitti palvelukseen ensimmäisen lakimiehen jo 1942.
Viime vuosiin asti liiton keskustoimistossa työskenteli riti rinnan kaksi juristia, toinen lakimiehen ja toinen hallintolakimiehen tittelillä. Nyt jälkimmäistä vakanssia ei ole, mutta vuodesta 1987 on pääsihteerinä toiminut juristi: varatuomari Juhani Saari.
Lakimiehen tehtävää hoitaa tätä nykyä varatuomari Seppo Savolainen. Hänen yksi keskeinen tehtävänsä on yksittäisten jäsenten asioiden hoitaminen ja neuvonta.
Liitolla on kyllä parikymmentä piiriä piiritoimistoineen, mutta etenkin vaativammissa tapauksissa keskustoimiston juridinen asiantuntemus on tarpeen.
– Yksilötasolla kyse on paljolti näyttökysymyksistä, varatuomari Lillberg selventää sotainvalideille niin tärkeän korvaustenhaun luonnetta.
Mikäli Valtiokonttorin päätös ei tyydytä, sotainvalidi voi valittaa Vakuutusoikeuteen. Valituksia tehdäänkin Lillbergin mukaan yhä noin viisisataa vuodessa. Valitustie korkeimpaan oikeuteen kylläkin on nyttemmin katkaistu.
Sotainvalidityössä ovat luonnollisesti painottuneet eri aikoina vähän eri asiat.
– Jonnekin 1970-luvulle asti oli korvausten rahallinen taso ykkösasia, Lillberg sanoo. Sittemmin, sotainvalidien keski-iän koko ajan noustessa, Veljesliitto on panostanut yhä enemmän jäsentensä vanhuuden turvaan ja kotona asumisessa selviytymiseen.
1980-luvulla toimintaa sävytti ns. haravointi. Tutkimuksessa oli ilmennyt, että maassa ja myös Ruotsissa sikäläisen suomalaisväestön keskuudessa on suuri joukko piilosotainvalideja. Viidennes pysyviä vammoja tai sairauksia saaneista rintamaveteraaneista ei ollut koskaan hakenut korvausta silloiselta Tapaturmavirastolta.
Eri puolella maata järjestettiin vuosikaudet ns. haravointitilaisuuksia. 1980-luvulla rekisteröitiinkin puolentoista kymmentätuhatta uutta sotainvalidia.
Syy siihen, että rintamamies jätti vaivansa ilmoittamatta, saattoi olla jopa valtiosta puheen ollen se, että työpaikkaa ei olisi hellinnyt, mikäli olisi kertonut totuuden.
– Oli ammatteja, joissa ei saanut olla sotavammainen, Lillberg toteaa.
Tai, jo rintamalta kotiuttamisen vaiheessa moni mies oli vaiennut varsinkin pienemmistä vaivoistaan, jottei kotiin paluu vain olisi viivästynyt.
Voitaisiinko edetä toista tahtia?
2000-luvulla Sotainvalidien Veljesliitto ponnistelee tiettyjen prosenttirajojen alentamiseksi. Sotavamman haitan astehan on määritelty prosentteina.
Haitta-asteen pitää tätä nykyä olla vähintään 20 prosenttia, jotta saisi kunnan avopalveluja, jotka valtio korvaa. Laitospalvelujen saamisen kynnys on puolestaan vuoden 2008 alusta 25 prosentin haitta-aste.
– Pikku hiljaa on näitä prosenttirajoja saatu alemmas. Mutta toivoisimme, että vähän toista tahtia edettäisiin, Lillberg huokaa.
– Käy helposti niin, että sotainvalidi menee viimeisestä portista ennen kuin hoitolaitoksen portista.
Veljesliitto lobbaa, niin kuin se on tehnyt jo 1940-luvulta. Yksi hyvä kanava lainsäädäntöön vaikuttamiseksi oli etenkin 1960- ja 1970-luvulla eduskunnan sotainvalidikerho, johon kuului parhaimmillaan 26 kansanedustajaa.
Nyt tärkeässä roolissa on rintamaveteraaniasiain neuvottelukunta.
Vaikka sotainvalidien keski-ikä on jo noin 85 vuotta, Veljesliitto tahtoo hoitaa työnsä kunnialla loppuun asti.
– Suomessa on sotainvalidien asiat melko hyvin, Lillberg summaa.
Yhä jatkuvan kaukomatkustusharrastuksenkin avulla hän ylläpitää tuntumaa siihen, miten menee omassa maassa ja miten muualla. Kurdien onnettomaan tilanteeseen vapauden ja itsenäisyyden puutoksineen hän tutustui viimeksi 2006.
Lillberg vielä sattui päätymään itäiseen Turkkiin juuri, kun maahan oli julistettu poikkeustila. Poliisejakin riitti.
Sotainvalidien Veljesliitto vuodesta 1940
• 1940 perustamiskokous Jyväskylässä, marskin läsnä ollessa
• 1942 liiton palvelukseen ensimmäinen lakimies
• 1944 ensimmäinen syksyinen sotainvalidiviikko
• 1945 vaikeavammaisten huoltolaitos Kauniala saa ensi asukkaansa
• 1953 kahvila Tuuliviiri aloittaa Helsingin Olympialaiturilla
• 1955 kansainväliset suhteet avautuvat läntisen Saksan ja Jugoslavian veljesjärjestöihin
• 1956 liiton jäsenmäärä korkeimmillaan: yli 60 000
• 1966 Kauniaisissa sijaitsevasta Kaunialan huoltolaitoksesta tulee Kaunialan sotavammasairaala
• 1973 Mikkelissä sijaitseva Kyyhkylän invalidikoti siirtyy Veljesliiton omistukseen
• 1986 liiton edustajat ensi kertaa Neuvostoliiton sotaveteraanikomitean vieraina
• 1987 pääsihteeriksi ensi kertaa sodan jälkeen syntyneen sukupolven edustaja: varatuomari Juhani Saari
• 1995 perustetaan Veljesliiton rinnalle Sotainvalidien jälkipolvet -järjestö
Lähteet:
– Markku Honkasalo: Suomalainen sotainvalidi (Otava 2000)
– Raimo Seppälä: Veljeä ei jätetä (Sotainvalidien Veljesliitto 1990)
Varatuomari Kaapro Kojonen oli uupumaton sotainvalidien etuuksien ajaja
Ensivaikutelma Kaapro Kojosesta (1921–1988) ei välttämättä ollut mairitteleva. Melko lyhyt mies, jonka vasen käsi roikkui halvaantuneena ja vasemmassa jalassa oli peroneustuki. Vaikutelmaa täydensi yrmeähkö ilme ja murahteleva puhetapa.
Mutta ulkonäkö pettää usein. Tylyn ulkokuoren alta löytyi älykäs, pohdiskeleva ja huumorintajuinen henkilö, joka hallitsi itseironian ja tilannekomiikan vaikean taidon. Kaapro Kojosen kanssa työskennellessä huomasi olevansa tekemisissä ammattitaitoisen ja asialleen täysin omistautuneen juristin kanssa.
Vaikeasti vammaisena juristiksi
Kaapro Kojonen oli haavoittunut vuonna 1942 vaikeasti päähän. Aluksi hän halvaantui lähes kokonaan ja hänen invalidiprosentinsa oli 100.
Sodan käyneiden miesten sinnikkyydellä hän päätti kuntoutua työkykyiseksi. Nykymuotoista sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmää ei tuohon aikaan ollut. Pahasti vammaisenakin piti hankkia ammatti ja elättää itsensä ja perheensä työnteolla. Kaapro Kojonen oli kaksi kertaa naimisissa, mutta lapsia hän ei suureksi surukseen saanut.
Pitkien sairaala- ja kuntoutusjaksojen ohessa Kojonen suoritti ylioppilastutkinnon 1945. Lainopin kandidaatiksi hän valmistui 1952. Hän meni heti lakimieheksi Sotainvalidien Veljesliittoon, jossa hän työskenteli lähes yhtäjaksoisesti eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuonna 1984. Parin kolmen vuoden katkos tuli 1960-luvun alussa, jolloin Kojonen muun muassa hankki varatuomarin arvon. Tuolloinkin hän toimi sivutoimisesti Veljesliiton Pohjois-Pohjanmaan piirin lakimiehenä. Viimeiset elinkuukautensa Kojonen vietti Kaunialan sotavammasairaalassa, jonka laajentamiseksi ja nykyaikastamiseksi hän oli tehnyt kovasti töitä.
Taustalla pysyttelevä vaikuttaja
Kaapro Kojosta voidaan pitää nykymuotoisen sotilasvammalain kehittäjänä ja merkittävien laajennusten isänä. Hän toimi lukuisissa työryhmissä ja neuvottelukunnissa, joiden tarkoituksena oli kohentaa sotainvalidien oloja ja etuuksia. Laaja kirjallinen tuotanto tähtäsi myös heidän etuuksiensa parantamiseen ja hyödyntämiseen. Nykytermein kuvattuna Kaapro Kojonen oli taitava lobbari.
Mutta henkilönä Kojonen halusi ehdottomasti pysyä taustalla. Hän ei halunnut antaa haastatteluja eikä vastaanottaa huomionosoituksia. Kunniamerkit joutivat kenkälaatikkoon.
Me Kaapro Kojosen työtoverit opimme tuntemaan hänen lämpimän ja huolehtivan puolensa, mutta myös hänen äkkipikaisuutensa. Kahvitunneilla hän osti alaisilleen tuoreita leivonnaisia. Silloin tällöin Kaapro muisti lainopillista avustajaansa Old Invalid -portviinipullolla. Sitä juodessa piti muistella häntä, vanhaa invalidia.
Kaapron opetuksista on eritoten jäänyt mieleen yksi: ”Asiat pitää petata kunnolla”. Ja tämän taidon hän osasi: perusteellisia taustaselvityksiä, loputtomia neuvotteluja ja kirjelmien hiomista tuntitolkulla.
Ritva Juntunen (Veljesliitossa 1970–1973)
Eija Metsälä-Halonen (Veljesliitossa 1974–1983)
Kirjoittajat ovat toimineet Sotainvalidien Veljesliiton lakimiehinä ja Kaapro Kojosen avustajina.
