Kevyt tappouhkaus

Irakilaissyntyiseen nuoreen mieheen kohdistettu syyte kunniamurhan valmistelusta hylättiin Helsingin hovioikeudessa tammikuussa. Hovioikeuden mukaan 20-vuotias mies ei tosissaan valmistellut 16-vuotiaan sisarensa murhaa, vaikka hän oli useiden päivien ajan etsinyt siskoaan ja uhannut tappaa tämän.

Mies oli siskoa etsiskellessään kertonut tappoaikeistaan myös poliisille. Hän kertoi aikovansa tappaa siskonsa suvun kunnian takia ja olevansa valmis kärsimään siitä rangaistuksen. Mies laskeskeli saavansa kuuden vuoden tuomion, joten kolmen vuoden jälkeen hän olisi vapaa palaamaan Irakiin.

Hovioikeuden mukaan miehellä ei kuitenkaan ollut sellaista yksityiskohtaista suunnitelmaa sisaren murhaamisesta, jota laki edellyttää. Vaikka hovioikeus piti miehen menettelyä erittäin moitittavana, se ei täyttänyt rikoksen tunnusmerkistöä.

Mies ei saanut uhkauksistaan mitään rangaistusta. Hänelle ei ollut vaadittu vaihtoehtoista rangaistusta esimerkiksi laittomasta uhkauksesta. Ainoaksi rangaistukseksi jäi puolen vuoden ehdollinen vankeusrangaistus sisaren pahoinpitelystä.

Tapaus on hämmentävä. Toisaalta sen ei pitäisi yllättää. Suomessahan on ihan normimeininkiä uhata tappaa toinen ihminen ilman, että siitä seuraa sen kummempaa. Kukapa nyt ei raivostuessaan uhkaisi tappaa puolisoa, tarjoilijaa taikka ärsyttävää tutkijaa, poliitikkoa tai toimittajaa? Vai mitä?

Kun aikoinaan selvitin parisuhdesurmia käymällä läpi kaikkien tietyllä aikavälillä tapahtuneiden parisuhdehenkirikosten esitutkinta- ja oikeudenkäyntiasiakirjat, huomasin tappouhkausten olevan varsin yleisiä. Myös asenne näkyi: tappouhkauksia ei oteta vakavasti, vaan niihin suhtaudutaan kuin normaaliin parisuhdekeskusteluun.

Kaikki uhkailijat eivät tietenkään toteuta uhkaustaan. Silti monia parisuhdesurmia edeltää jatkuva uhkailun kierre.

On käsittämätöntä, että Suomessa suhtaudutaan tappouhkauksiin ja muihin uhkauksiin näin kevyesti. Tästä välinpitämättömyydestä joudumme vielä maksamaan kalliisti, jos asenne ei muutu. Henkeen ja terveyteen kohdistuvista uhkauksista ja halventavasta nimittelystä on nyt tullut osa julkista keskustelua.

Julkisen keskustelun sävy on jo kaventanut sananvapautta ja sitä kautta koko demokraattisen järjestelmän toimivuutta. Kaikki eivät jaksa ottaa vastaan sitä rapaa, joka oman mielipiteen sanomisesta seuraa. Haluammeko todella, että julkista keskustelua hallitsevat kaikkein aggressiivisimmat tyypit, koska he onnistuvat pelottelemaan muut hiljaisiksi?

Olisi hyvä, jos poliisista ja oikeuslaitoksesta tulisi selvä viesti siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Näyttää tapahtuneen juuri päinvastoin: mitä törkeämpää julkisesta keskustelusta tulee, sitä kauemmaksi siirtyy rangaistavuuden raja.

Journalisti-lehti otti hiljattain yhteyttä journalistien huorittelijoihin (2/2016). Vaikutti siltä, että huoraviestejä ja raiskaustoivotuksia lähettäneitä miehiä ei kaduttanut yhtään, vaan he katsoivat olevansa oikeutettuja julkaisemaan kaikki oksennuksensa.

Ainakaan syyttäjän päätös ei auttanut heitä ymmärtämään, ettei ihan kaikkea voi sanoa. Syyttäjä ei nostanut syytettä, sillä ”loukkaus on tapahtunut sellaisen aihealueen piirissä, jonka tällä hetkellä tiedetään herättävän voimakkaita mielipiteitä”.

Syyttäjän mukaan toimittajat, poliitikot ja muut julkisuudessa työskentelevät saavat luvan sietää uhkauksia ja huorittelua. ”Toimittajien edellytetään oikeudellisessa mielessä sietävän enemmän loukkaavia kommentteja kuin jonkun julkisuudelta suojassa työtään tekevän henkilön”, syyttäjä perusteli.

Suomen julkisessa keskustelussa alkaa olla viimeiset hetket osoittaa, missä kulkee raja sananvapaudessa. Kannattaa pitää mielessä, mistä natsien nousu Saksassa alkoi. Se alkoi sanoista.