Jos jotakin jäi mieleen tiedekuntamme oppikirjoista, niin ne olivat alaviitteet kaikkine rikosoikeuden copula carnaliksineen kuin myös prosessioikeuden viittaus vuoden 1734 lakiin kihlakunnan arkusta kolmine lukkoineen.
Pitihän minun tehdä nuorena aviomiehenä tuttavuutta myös tuon toisen alaviitteen eli arkun kanssa. Nikkaroin sellaisen kasaan pienessä ensiasunnossamme valmistuttuani (kun aikaa jäi selvittyäni opinnoista). Etenkin kun puolisoni mielipahakseni keskittyi liikaa gradunsa kirjoittamiseen.
Olin silloin tuhota suomalaista tiedettä psykologian saralta, sillä kaasuhitsauspullon suutin hajosi pehmittäessäni messinkiliuskoja arkun heloituksiksi. Palava kaasu leijaili huoneessa liekkien nuoleskellessa jo gradun esitöitä. Nuori vaimoni pelasti ripeydellään paperinsa, ja minä pääsin viimeistelemään arkkuun vuoden 1734 lain edellyttämiä kolmea munalukkoa lehtikullalla. Lukkoa kuin lukkoa, sellaista sijaistoimintaa paremman puutteessa tuolla tieteen kukkealla hetkellä.
Sain siis arkun valmiiksi mainittujen nikkarointiin liittyvien kommellusten jälkeen, ja häipymiseni pimiön eli vaatehuoneen punaisen lampun(!) hämyyn oli ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Seuralaisenani oli kori kaljaa. Katosin tuntikausiksi filmejä kehittämään ja kuvia vedostamaan. Kuvia, jotka olin ottanut vanhassa Helsingin raastuvanoikeudessa. Nuo mustavalkoiset ja laadukkaat, korkeakiilloitetut kuvat ovat edelleen loistossaan kansiossa, kolmattasataa kuvaa, joista osa on jo julkaistu netissäkin asianajajayhdistyksen sivuilla ja eri juhlakirjoissa.
Eihän näitä kuvia kärsi enää edes katsella. Tulee haikeus ja suru puseroon, ja hilkulla on, ettenkö rupea poraamaan! Tuossapa isäni, hän se vasta käytännön asianajoa opetti, ja tuossa hänen muuan koulu- ja asetoverinsa, jonka hän auttoi kuiville ongelmistaan. Merkillinen tuo vanhempieni sukupolvi, miten he auttoivatkaan toisiaan! Entäs tämä, asianajaja B, hauska mies ja pistämätön kaskunkertoja vierellään C, joka osasi kaikki dekkarit ulkoa ja lainasi niitä kirjelmissään. Käännän kansion lehteä. Samanlaista värikästä tarinaa saisi kunkin kuvan kohdalta!
Voisin jatkaa yhden Lakimiesuutisten numeron koko sisällön verran. Huokaus! Saisinkin! Mutta johan tässä tulee kalmantuoksu vaikka vielä 260 kuvaa on tutkimatta.
Vaan nytpä on ensimmäinen adventtisunnuntai. Olen hakenut tuon kultalukkoisen kihlakunnan arkun kellarista olohuoneeseemme. Kutsumme arkkua lyhykäisesti merimiesarkuksi, eikä se sisällä todellakaan tuon vuoden 1734 lain säätämiä herrainpäivien päätöksiä eikä asetuksia ja vielä vähemmän tuomittuja sakkorahoja, vaan sinne pakkaan joululahjoja. Lastenlapsilla on avaimet lukkoihin, mutta he eivät arvaakaan, että vaarilla on vara-avaimet. Vaari se on yhtä ovela kuin joulupukki, joka on taas tänäkin jouluna onnistunut pakkaamaan arkkuun lahjat, vaikka avaimet ovat lapsilla.
Joulutervehdys vaan sinne Pietarsaaren raatihuoneelle, jossa on kuulemma ainoa jäljellä oleva kihlakunnan arkku. Ilmoituksin, että niitä arkkuja on Suomessa kaksi, ja toinen on minulla, kuten ylläolevasta ilmenee.
Jukka Varviala
jukka.varviala@pp.inet.fi
