Erkki Aurejärvi on vielä eläkeläisenäkin tunnettu nimi sekä lakimieskunnassa että yleisemminkin. Suuri yleisö yhdistää hänet moniin pitkällisiin tupakkaoikeudenkäynteihin. Lakimiespiireissä ovat tuhannet juristit olleet hänen ja hänen oppikirjojensa vaikutuspiirissä hänen toimiessaan liki neljä vuosikymmentä Helsingin yliopistossa siviilioikeuden viroissa (professorina 1983–2006).
Aurejärveltä on nyt ilmestynyt muistelmateos. Kirjan 280 sivusta vain noin 80 sivua käsittelee ei-tupakka-Aurejärveä. Kuuteenkymmeneen alkusivuun on mahdutettu lapsuus, nuorukaisvuodet pikkurikoksineen sekä yliopistoon ja oikeustieteeseen liittyvät vaiheet oikeustieteen ylioppilaasta professoriksi (1983) ja vasta sitten (1985) varatuomariksi.
Allekirjoittanut, joka seurasi 38 vuotta kollegana läheltä Aurejärven akateemisia vaiheita, olisi tietysti toivonut hieman perusteellisempaa tilitystä noilta ajoilta. Erityisen kiintoisaa luettavaa ovat ne kohdat, jotka koskevat Aurejärven professoriedeltäjää, legandaarista Matti Ylöstaloa (s. 30–34, 48–50, 64 ja 68). Ylöstalosta annetaan kahdensuuntainen kuva, jossa tuodaan esiin toisaalta hänen ”pimeä puolensa” ja toisaalta monet poikkeuksellisen merkittävät ansiot.
Valtaosa teoksesta keskittyy tupakkaoikeudenkäynteihin, joiden aika alkoi 2.5.1988 kurkunpääsyöpäpotilaan haastehakemuksen saapuessa Helsingin raastuvanoikeuteen ja joka päättyi 29.11.2012 erääseen syyttämättäjättämispäätökseen (tapaus Lasse Lehtinen). Sitaatti sivulta 274: ”Näiden ääripäiden väliin mahtui suuri määrä ratkaisuja, joista osa oli oikeita ja osa vääriä, ja vääristä ratkaisuista eräät olivat virkarikoksia.”
Näihin sinänsä hyvää kansanterveysasiaa tukeviin prosesseihin Aurejärvi ehti uhrata mittaamattoman määrän juridista työtä, suuren määrän oikeudellis-moraalista intohimoa ja ilmeisesti myös ison tukun omia varojaan. Kannustimena on ollut vakaumus siitä, että ”tupakkateollisuus on ainakin vuosina 1950-2004 pannut Suomessa toimeen joukkomurhan, jonka uhrina on ollut yli 300 000 ihmistä” (s. 44). Rankkaa tekstiä.
Aurejärven sanallinen ruoska ei anna yhtään armoa niille monille nimeltä mainituille ”tyhmille” ja/tai ”laiskoille” ja/tai ”kaunaisille” tuomareille, jotka ovat toimineet tupakkajutuissa ei-toivotulla tavalla. Sama koskee tupakkateollisuuden palkkalistoilla tai muuten sen puolella toimineita. Kunnianloukkausrikosten tunnusmerkistöt varmaan paikoitellen venyvät ja paukkuvat, samoin hyvän maun rajat.
Niin negatiivisen kuvan kuin useista tuomareista ja tuomioista antaakin, Aurejärvi toisaalta yllättää antamalla tuomareillemme eräiltä osin täyden tunnustuksen, nimittäin lahjomattomuudesta – Suomessa lahjatonkin tuomari on lahjomaton – ja siitä, että he suhtautuvat ”vähäväkisiin” ihmisiin hyväntahtoisesti. Tuomareiden palkkatason jälkeenjääneisyyttä hänkin pitää ongelmana.
Akateemisen uran ja tupakkauran lisäksi kirjassa on paikoin urheiluun ja urheilujuridiikkaankin liittyviä kiintoisia muisteluksia. Aurejärven yhä jatkuva jalkapalloura alkoi 1955 – ilmeisesti jalkapallo on hänelle se toinen elämää suurempi asia.
Teos on kiinnostavaa ja vauhdikasta luettavaa. Lakimieslukija, joka ottaa kirjan käsiinsä tupakkateollisuusasiaan nähden sivullisena, kallistunee monin paikoin Aurejärven argumentoinnin kannalle – eihän puolustus saa kirjassa puheenvuoroa – mutta toisaalta monin paikoin pudistelee päätään kielenkäytön runsaiden ylilyöntien takia.
Muistelmien kirjoittajat ovat yleensä puolueellisia eli muistavat ja arvioivat asioita kotiinpäin. Aurejärvi ei tee tässä poikkeusta. Poikkeuksellista sen sijaan on se rajuus, jolla hän käsittelee hampaisiinsa ottamiaan lakimiehiä ja lakinaisia. Verbaalisella tasolla pitää paikkansa hänen luonnehdintansa itsestään (s. 64):
”Vuodesta 1988 lähtien olin lakimieskunnan Bad Guy, pahoista pahin.”
Erkki Aurejärvi: Kovaa peliä. Muistelmat. Into Kustannus 2013.
Teksti: Erkki Havansi
Kuvat: iStockphoto
