– Lennettiin leppoisasti Suomenlahdella, sydän kurkussa Leningradin ilmantorjuntahelvetissä ja hirvittävässä pakkasessa Muurmannin radalla. Käytiin jopa katsomassa, kun amerikkalainen laivasaattue tuli pohjoiselta Jäämereltä Arkangelin satamaan ja paluumatkalla jännitettiin sydän kylmänä, riittääkö polttoaine takaisin kotikentälle. BW-354:stä tuli minulle elämäni muisto ensilennostani saakka. Sitä seurasi sitten kylmä kaveri Messerschmitt, joka oli kyllä kova tappelija, mutta inhimillisyyttä kokonaan vailla. Ei siihen voinut rakastua sillä tavoin kuin Brewster-ystävääni. Ei mihinkään muuhun koneeseen.
(Otteet kirjan kappaleesta ”Ensilento Brewster-hävittäjällä”.)
Olisi mielenkiintoista tutkia perusteellisesti niitä vaikuttimia, jotka ohjaavat nuorten ihmisten ammatinvalintaprosesseja. Ajautuuko moni ihminen valitsemalleen alalle sattumalta? Vaaditaanko kussakin ammatissa ja tieteenalassa menestymiseen tietynlaista luonnetta? Entä miten oikeustieteilijät poikkeavat ihmisenä vaikkapa humanisteista, teekkareista tai lääkäreistä?
Heimo Lampi oli jatkosodan kauhut kokenut rohkea hävittäjälentäjä
Ei ollut sattumaa, että Heimo Lammesta kuoriutui nuorena miehenä taitava hävittäjälentäjä vain lyhyen koulutuskauden huipennukseksi – ja että tämä taito vain jalostui lukuisilla hengenvaarallisilla sotalennoilla Brewster-koneen ja Messerschmittin ohjainpuikoissa. Kykyihmisen rohkeus, tarkkuus ja reagointinopeus saivat jatkosodan kauhuissa erilaisen ilmenemismuodon kuin rauhanajan oikeussaleissa. Heimo Lammen hävittäjälentäjän uraa esittelevä Brewster-lentäjä (Hobby-Kustannus 2006) on paitsi kulttuuriteko ja kunnianosoitus kaikille hävittäjälentäjäveteraaneille, myös ”kotimaista korkeajännitystä” parhaasta päästä.
Lyhyt koulutuskausi antoi perusvalmiuksia
Heimo Lampi asui Sortavalan tuntumassa kahdeksanlapsisessa perheessä. Hän oli isänsä menettäneen perheen vanhin poika. Lampi harrasti poikaikäisenä mm. nyrkkeilyä ja purjelentokoneiden väsäämistä. Nuoruuden työttömyysjaksollaan hän tuli hakeneeksi vapaaehtoisena ilmavoimiin. Syksyllä 1938 ”kutsu kävi” ja äidin järkytykseksi vireä nuori mies katosi Kasinhännän kasarmin syövereihin. Ankaran alokasajan jälkeen Lampi pääsi apumekaanikkokoulutukseen, mikä sinällään jo merkitsi pääsyä mukaan lentotoimintaan. Hän sai mekaanikontöidensä välissä ilmakyytiä rauhanajan harjoituslennoilla. Lampi päätti mielessään alkaa lentäjäksi, ”maksoi mitä maksoi”. Kauhavan Ilmasotakouluun pääseminen olikin hänen elämänsä ”siihen asti onnellisin päivä”. Kauhavalla luulot otettiin kuitenkin nopeasti pois. Kapteenin narisevalla äänellä pitämä ”tervetuliaispuhe” oli kuin kylmä suihku vasten karjalaispojan kuumia haaveita:
– Älkää kuvitelkokaan, että tämä on jonkinlainen viihdytyslaitos. Sitä se ei ole. Se tulee ottamaan teistä kaiken irti. Älkää myöskään kuvitelko, kun te olette istuneet muutaman tunnin Smolikin toosassa, että te olisitte lentäjiä. Ette te ole, eikä teistä kaikista sellaista koskaan tulekaan…
Sota ja tositoimet kätilöivät Lammesta täysiverisen lentäjän
Yllättäen suojausharjoitukset muuttuivat tositoimiksi, kun talvisota alkoi. Paljon naureskelluille valeladoille tuli käyttöä, kun neuvostoliittolainen pommikonearmada ilmaantui yllättäen Ilmasotakoulun edustalle. Ladot heivattiin esiin ja ”ripoteltiin” lentokentälle. Se oli riittävä suojaus ja niin ensimmäisestä kosketuksesta vihollisen kanssa selvittiin säikähdyksellä. Lampi kertoi tuolloin tunteneensa vahvana kuoleman läheisyyden, mutta iän ja kokemuksen karttuessa kahdensadan ilmahyökkäyksen myötä siihenkin vähitellen turtui.
Elämänsä ”näyttökoe” Lammelle koitti pian tämän jälkeen hänen päästessään Parolaan hävittäjälentäjäkoulutukseen. Järkyttävää tilanteessa oli se, että lopulta Lammelle ei ehditty järjestää perusteellista koulutusta – hän oli ”käväissyt” Brewster-hävittäjän ratissa vain muutaman kerran! Esimerkiksi koeammuntoihin uudella konetyypillä ei ollut aikaa ennen varsinaisia tositoimia. Lampi ei totisesti tuhlannut ammuksia turhuuteen! Onnistuttuaan loistavasti hävittäjän laskeutumisharjoituksissa Lampi tuskin tiesi, että jatkosota oli syttymäisillään. Se tiesi hänelle hermoja raastavia hommia.
Ensitaistelu ei unohdu koskaan
Ensimmäinen taistelulento oli Lammelle menestys, mutta hengenvaarallinen sellainen: Pommikonemuodostelman näkeminen hämmensi tunteita, sillä virallisesti sota ei ollut syttynyt. Vihollinen vapautti kuitenkin nuoren miehen ”muodollisuuksista” konekiväärisarjalla, joka ei onneksi aivan osunut Lammen Brewsteriin. Jo taistelun alkuvaiheessa Lampi itse ampui kitkerän ruudinsavun siivittämänä sarjan, joka osui välittömästi kohteeseensa. Vastustajan koneen molemmat moottorit syttyivät tuleen. Tämän jälkeen ensikertalainen ampui vielä muutamaa muuta konetta varjellen näin yhdessä tovereidensa kanssa Heinolan kaupunkia pahemmilta tuhoilta. Tulikasteessa Lammen Brewsterkin sai osuman.
Lammen tilille kirjattiin kaksi ja puoli pudotusta. Osa viholliskoneista pääsi kuitenkin lävitse ja 16 ihmistä menetti Heinolassa henkensä. Lampi itse pelastautui vaivoin koneellaan takaisin kentälle jalkatila märkänä bensiinistä. Hän joutui laskeutumaan räjähdysalttiilla koneella rikkinäisin jarruin, mitä on myös pidettävä taitosuorituksena. Seuraavan yönä uni ei tullut silmään, kun taistelun mielikuvat ja ”tappokokemukset” järkyttivät nuorta lentäjää.
Realistinen, huumorin värittämä kuvaus sodan kauhuista
Taitavuutensa ja fyysisen notkeutensa lisäksi Lampi oli myös tarkkanäköinen havainnoitsija, jonka teksti ja kuvaukset ovat kirjassa ihailtavaa luettavaa. Marja Lampi on tehnyt taitavan toimitustyön kootessaan yhteen isänsä julkaisuista kattavan teoksen. Kokonaisuus on selkeän kronologinen ja ”elämää suurempi”. Se johdattelee pohdiskelemaan perimmäisiä arvoja ja ihmisten vihollisuuksien luonnetta. Kirjoitusote tavoittaa sellaisenkin lukijan, joka muuten ei ole kiinnostunut sotakirjallisuudesta. Tässä mielessä kuvaus onkin todella mukaansatempaavaa ja jännittävää – mutta paljon todentuntuisempaa kuin kaavamainen dekkarikirjallisuus.
Ylitimme rintamalinjan Ihantalan kohdalla. Siinä muistui väkevästi mieleen eräs lento pari kuukautta aiemmin, jolloin olin samalta kohtaa ylittänyt rintamalinjan, mutta paljon matalammalta. Koneestani näin hirvittävän tykistön aiheuttaman myllerryksen, joka siellä alhaalla parhaillaan raivosi. Muistan hyvin kuinka silloin ajattelin, että tuolta ei edes metsähiiri selviä hengissä ja ihmettelin niitä maavoimien miehiä, jotka tällaisessa myllerryksessä vielä pystyivät jotain tekemään. Taistelukenttä oli kauttaaltaan räjähdyspilvien peittämä. Ympärilläni oli toinen rintama, ilmarintama, se jossa olimme kokeneet sodan katkerimmat menetykset ja nuokin muistot löivät voimakkaasti vastaan. Tuossa syöksyi alas ilmataistelussa Lasse ja Urkki. Tuossa tapasi Jotte matkansa pään. Tuossa Isä Vikki pelastautui laskuvarjolla palavasta koneestaan ja tuossa Ahti pahoin ruhjoutuneena leijaili laskuvarjollaan sotavankeuteen. Niin, ja tuolla vähän kauempana käytiin suuri epätoivoinen taistelu lähes kolmeasataa viholliskonetta vastaan.
(Lampi kelaa muistojaan lennellessään sodan viimeisimpiä lentojaan.)
Kirja-arvostelun on kirjoittanut
Pekka Tuomikoski.
