Yliopistomaailmassa ei voi välttyä törmäämästä termiin koulutuspolitiikka. Mitä siis kyseinen termi oikeastaan pitää sisällään? Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sivuilla annetaan seuraavanlainen määritelmä: ”koulutuspolitiikka, eli kopo, on opiskeluasioihin liittyvää edunvalvontaa. Kopoa on koulutuksen laadun parantaminen, opetuksen kehittäminen sekä opiskelijoiden edun valvominen yliopiston hallinnon eri tasoilla.”
Käytännössä merkittävimpiä koposektorin toimijoita laajemmassa perspektiivissä ovat ylioppilaskunnat sekä Suomen ylioppilaskuntien liitto, jotka toisaalta jäänevät monille varsin etäisiksi. Monesti kopotoiminta onkin varsin näkymätöntä, ja harva edes ajattelee moisen olemassaoloa ennen kuin sonta osuu tuulettimeen: saavutettu etu menetetään tai tuttu ja hyväksi koettu käytäntö muuttuu toiseksi.
Koulutuspolitiikka on kuitenkin kiistatta yksi ainejärjestötoiminnan keskeisimmistä tehtävistä. Sen suhdetta yo-kuntiin voisi tavallaan kuvata samoin kuin eduskunnan ja kunnanhallinnon vastaavaa: suuret raamit vedetään ylemmällä tasolla, mutta kotikentällä tehdään tärkeimmät päätökset siitä, miten resursseja käytetään. Omaa oppimisympäristöä on olennaisen tärkeää pyrkiä jatkuvasti kehittämään.
Toisaalta kyseessä on moneen muuhun hommaan nähden haastava laji: pitäisi pystyä väittelemään naama kovana kuusikymppisen professorin kanssa asia-argumenteilla. Kysymyksillä voi olla opiskelijoitten kannalta suurikin merkitys ja kolmikannassa tulee automaattisesti turpaan, jos henkilökunta ja opiskelijat äänestävät vastakkain. Asiaosaamiselle ja diplomaatintaidoille totisesti on kysyntää. Kun hommiin lähdetään käytännössä noin 20-vuotiaana, tehtävä ei välttämättä ole helppo edes kaikentietävälle oikkarille.
Haasteista huolimatta oikeustieteellisissä ainejärjestöissä on tehty paljon hyvää työtä: saavutuksiin voi tutustua esimerkiksi Pykälän tai Lexin muutama vuosi sitten julkaistujen historiateosten sivuilla, tai ihan vain kuuntelemalla vanhojen aktiivien juttuja.
Juuri sen vuoksi yhteistyö koulutuspolitiikan saralla on erityisen tärkeää. Kyse on kaikille yhteisestä asiasta, koulutuksen laadun varmistamisesta ja kehittämisestä. Viime vuosina tästä on saatu esimerkkejäkin: Turussa otettiin mallia Helsingistä ja Rovaniemeltä ja ajettiin läpi uudistus, joka mahdollisti opintopisteiden saamiseen itse hankitusta oman alan työpaikasta.
Yhteistyön kehittämiseksi Lakimiesliiton opiskelijavaliokunta on viime vuoden puolella käynnistänyt kopotoimintaa koskevan hankkeen, jossa ajatuksena on muun muassa jakaa hyviä ideoita ja käytäntöjä, pohtia erilaisia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja tukea uusia tehtävissään aloittavia vastaavia. Yhteistyön kautta mahdollistuu myös Joensuun opiskelijoiden tukeminen koulutuspoliittisissa kysymyksissä sekä osaltaan tätäkin kautta integrointi oikkariyhteisöön. Hanke tunnetaan tässä vaiheessa nimihirviöllä hallopeditoiminnan koordinointi – ehkäpä yhteistyön pyörähtäessä kunnolla käyntiin päästään johonkin näppärämpään.
Ottaen huomioon valtiontalouden tilanteen koulutukseen suuntautunut julkinen rahoitus tuskin kohentuu lähitulevaisuudessa. On harvinaisen aiheellista miettiä, miten nykyisiä resursseja voitaisiin hyödyntää onnistuneemmin, ja toisaalta arvioida, mitkä ovat valmistuvan oikeustieteen maisterin osaamistavoitteet.
Tällä hetkellä opintojen alkuvaihe kuluu lähinnä itsenäisesti työskennellessä, ja vuorovaikutteisempaa menoa on tarjolla vasta loppupuolelle. Opetuksen tasaisempi jakautuminen voisi olla yksi mahdollisuus laadun kehittämiselle. Kannattaa pohtia, onko joskus valittanut kontaktiopetuksen puutetta ja pänttäykseen keskittynyttä opiskelua, ja toisessa kohdassa taas marissut siitä, että pitää olla läsnä pienryhmässä ja vielä avata suunsa.
Itse määrittelisin koulutuspolitiikan opiskelijan kannalta monessa suhteessa ihan vain oman navan katsomiseksi. Uskon, että kaikki voivat vaikuttaa koulutuksemme laatuun, vaikka se joskus tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta tuntuisikin. Tällä en tarkoita sitä, että tiedekunnat haraisivat vastaan, mutta on selvää, että opiskelijoiden tulee olla kiinnostuneita omista asioistaan. Hyviä toimintamalleja on aina tärkeää pohtia. Ideoita voi saada niin oikkarien välisestä yhteistyöstä kuin vaikka omista vaihto-opinnoista. Ei myöskään kannata kuvitella, että ylioppilasliike kantaisi automaattisesti huolta juuri oikkarien tilanteesta. Olemme pieni ryhmä, emmekä välttämättä se sympatisoiduin.
Tärkeintä on, että uskomme mahdollisuuksiimme ja suhtaudumme olemassa olevaan tietoon ja käytäntöihin kriittisesti, valmiina soveltamaan opittua, perustelemaan näkemyksiä ja luomaan uutta. Siinä onkin jo keskeinen osa yliopistokoulutuksen ideasta, joten eiköhän se meiltä onnistu!
Antti Vaaja
Oikeusnotaari, Turun yliopisto
Lex ry
