Kuka kertoisi uhrille oikeudet?

Tutkija Heini Kainulainen Oikeuspoliittisesta tutkimuslaitoksesta kertoo rikoksen uhrin aseman olevan Suomessa oikeudellisesti hyvä.

– Mutta miten uhrin oikeudet toteutuvat käytännössä? Siitä on tehty vain vähän tutkimusta.

Rikosten uhrit eivät välttämättä tiedä oikeuksistaan eikä heitä osata tukea tarpeeksi prosessin aikana. Oletetaan, että uhri on vahva toimija, joka osaa käyttää laissa turvattuja oikeuksiaan.

– Uhri voi kuitenkin olla rikoksen jälkeen niin järkyttynyt, että hänen on vaikea käyttää oikeuksiaan tai edes ottaa niistä selvää, Kainulainen toteaa.

Kainulaisen mukaan rikoksen uhrin ja epäillyn oikeusturvasta voidaan huolehtia samaan aikaan, sillä intressit eivät kilpaile keskenään. Uhrin näkökulman esille tuominen voi kuitenkin unohtua.

– Tuoreessa esitutkinta- ja pakkokeinolakia koskevassa uudistuksessa ei ole sellaista säännöstä, jonka mukaan viranomaisilla olisi velvollisuus kertoa rikoksen uhrille hänen oikeuksistaan, hän huomauttaa.

– Käytännössä pitäisi kiinnittää erityistä huomiota myös siihen, miten uhrin oikeuksista tiedotetaan, koska hän ei heti tapahtuman jälkeen välttämättä pysty käsittelemään saamaansa tietoa.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisussa ”Uhrit rikosprosessissa – haavoittuvuus, palvelut ja kohtelu” selvitettiin, että myös viranomaisten käytännöissä kohdata rikosten uhreja oli eroja. Tutkimuksen tehneen Päivi Honkatukian mukaan uhrien hyvä kohtelu on liian riippuvaista yksittäisten viranomaisten toimintatavoista ja asenteista.

– Poliisin, syyttäjien, tuomareiden ja asianajajien koulutusta olisi syytä lisätä. Myös Rikosuhripäivystyksen saamaa rahoitusta tulisi kasvattaa, sillä järjestö tekee tärkeää työtä rikosten uhrien tukemiseksi, Honkatukia toteaa.

Hänen mukaansa myös oikeudellisen avustajan käyttöä pitäisi lisätä, sillä monet rikoksen uhrit toimivat oikeudenkäynnissä yksin.

Kainulainen ja Honkatukia pitävät tärkeänä, että uhrien sensitiiviseen kohteluun kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Se lisää uhrien tyytyväisyyttä rikosprosessiin – ja edistää myös rikosten selvittämistä.

Viisi polkua sensitiivisyyteen

Rikosten uhreille tarkoitetuista tukipalveluista haetaan yleensä apua vakavien kokemusten jälkeen. Tutkimuksen mukaan tyypillinen avunhakija on keski-ikäinen, kaupungissa asuva, väkivaltaa kokenut nainen. Uhreille tukipalveluja tarjoavat muun muassa Rikosuhripäivystys, Raiskauskriisikeskus Tukinainen, Ensi- ja turvakotien liiton turvakodit, Monika-Naiset liitto ry ja Oikeusapuohjaus.

Enemmistö tukipalvelujen asiakkaista on tyytyväisiä kohteluun poliisissa, syyttäjätaholta ja tuomioistuimissa. Kuitenkin merkittävä vähemmistö, runsaat 40 prosenttia tutkimukseen vastanneista, oli tyytymättömiä saamaansa palveluun. Syinä mainittiin heikko tiedonsaanti, viranomaisten vähättelevä suhtautuminen, ­asian käsittelyn hitaus ja henkisen tuen puute. Tyytymättömyyttä kokivat erityisesti seksuaalirikosten uhrit ja ne, joiden tapauksen käsittely ei edennyt prosessissa käräjäoikeuteen saakka.

Honkatukian tutkimuksessa määritellään viisi perustavaa kehittämistarvetta rikosprosessin ja oikeusviranomaisten uhrisensitiivisyyden lisäämiseksi:

1) Tiedon välittämistä uhrille on lisättävä. Tämä on nykyään pitkälti poliisin tehtävä ja tapahtuu usein kuulustelutilanteiden yhteydessä. Jos tiedon saanti ajoittuu traumaattisen kriisin vaiheeseen, rikoksen uhri ei välttämättä kykene vastaanottamaan hänelle tarjottua informaatiota.

On varmistettava, että uhrit ymmärtävät saamaansa tietoa ja osaavat käyttää sitä. Kertaluontoisen tiedottamisen sijasta tietoa pitäisi välittää pidemmän ajan kuluessa.

2) Rikosten uhrien näkökulmasta on tärkeää, että he voivat keskustella tapauksestaan päätöksiä tekevien viranomaisten, erityisesti poliisin ja syyttäjän kanssa kasvotusten tai ainakin puhelimitse. Jos syyttäjä luopuu syytteen nostamisesta, hänen tulisi selostaa uhrille henkilökohtaisesti päätöksensä oikeudelliset perusteet ja vaikutukset.

3) Tuen piiriin ohjaamista on kehitettävä. Maininta tukimahdollisuudesta poliisikuulustelujen yhteydessä ei aina riitä, vaan tarvitaan aktiivisempaa otetta, rohkaisua ja jopa saattelua tuen piiriin. Joidenkin maiden käytännöt, joissa tukipalveluista otetaan rikosten uhreihin yhteyttä ja tiedustellaan avun tarvetta, voisivat olla kehittelemisen arvoisia myös meillä.  

4) Oikeusviranomaisille on järjestettävä lisää koulutusta. Poliisilla, syyttäjällä, tuomareilla ja muilla rikosten uhrien asioita käsittelevillä viranomaisilla tulisi olla riittävästi tietoa traumaattisesta kriisistä ja uhrikokemusten seurauksista yksilöllisellä tasolla sekä rikosten uhrien tarpeista.

5) Keskustelua uhrisensitiivisyydestä on lisättävä. Rikoksen osapuolten ystävällinen ja hienovarainen kohtelu voi parhaimmillaan edistää uhrin selviytymistä, auttaa rikoksen selvittämisessä ja koko rikosprosessin sujuvassa etenemisessä.

 

Terapeuttinen juridiikka

Terapeuttinen juridiikka (Therapeutic Juris­prudence) on Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa syntynyt käsite tutkimussuunnalle, joka tutkii lakia ja oikeudenkäyttöä osana ihmisten käyttäytymistä, tunteita ja psykologista hyvinvointia.

Kysymys on pitkälti tutkimattomasta juridiikan alueesta, jota ei perinteisesti ole arvostettu. Tutkimussuunnan tarkoituksena ei ole väittää, että lain terapeuttiset vaikutukset olisivat jotenkin lainkäytön muita funktioita tärkeämpiä. Laki ei kuitenkaan ole ihmistä suurempi asia vaan sosiaalinen voima, jolla voi olla terapeuttisia tai ei-terapeuttisia vaikutuksia.

Terapeuttisen juridiikan tavoitteena on tunnistaa lain, oikeudellisten prosessien ja eri rooleissa toimivien ihmisten aiheuttamia vaikutuksia. Halusimme tai emme, lainkäytöllä on aina vaikutusta ihmisiin – hyvää tai huonoa. Terapeuttisen juridiikan tavoitteena on tutkia sitä systemaattisesti.

Lasta kohdeltava hienovaraisesti

Kun pieni lapsi on rikosjutussa asianomistajana, häntä ei lähtökohtaisesti kuulla henkilökohtaisesti oikeudessa, käräjätuomari Maritta Pakarinen Helsingin käräjäoikeudesta kertoo. Tämä perustuu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 21 §:ään, jonka mukaan alle 15-vuotiasta kuullaan vain, kun tuomioistuin erityisistä syistä katsoo sen soveliaaksi ja lapselle vahingottomaksi.

– Lasta on kuultava hienovaraisesti, ja sen hoitaa yleensä kokenut poliisi esitutkinnan yhteydessä. Kuulemisesta nauhoitettu taltio esitetään todisteena oikeudessa, Pakarinen tiivistää.

Korkeimman oikeuden vuonna 2008 antaman ennakkopäätöksen mukaan 15 vuotta täyttänyttä lasta piti kuulla henkilökohtaisesti oikeudessa eikä videotallennetta saanut hyväksyä todisteena. Alle 18-vuotiasta nuorta ja vähän vanhempaakin kuultaessa oikeuden tulee toimia sensitiivisesti. Tämä edellyttää tuomarilta sosiaalisia taitoja johtaa prosessia.

Helsingin käräjäoikeuden istunnoissa toimii perheväkivalta- ja seksuaalirikosjuttuihin perehtyneitä erikoissyyttäjiä, jotka suoriutuvat yleensä nuoren rikoksen uhrin kuulusteluista asianmukaisella kärsivällisyydellä ja riittävän empaattisesti. Erikoissyyttäjien määrä on kuitenkin vähäinen, joten tuomarin tulee tarvittaessa osata käyttää kyselyoikeuttaan ja puuttua prosessin kulkuun. Avustajiakin joutuu joskus, vaikkakin harvoin, ojentamaan kysymysten käydessä liian painostaviksi.

– Tuomareille on kyllä nykyisin varsin riittävästi tarjolla koulutusta, jossa korostetaan uhrin asemaa ja tarvetta sosiaalisiin taitoihin. Maassamme ei kuitenkaan ole erityisiä nuorisotuomioistuimia, ja esimerkiksi Helsingin käräjäoikeudessa lapsiin kohdistuvat rikosasiat ohjautuvat erityissyyttäjien kautta usein tietyille tuomareille, jotka hoitavat tämäntyyppisiä asioita, Pakarinen avaa.

– Nykytuomarilla tulee olla monenlaisia taitoja. Puolueettomuusvaatimus edellyttää, ettei istuntosalissa voi olla korostetun empaattinen uhria kohtaan. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kylmä ja tunteeton, hän huomauttaa.

Läheissuhdeväkivalta- ja seksuaalirikoksen asianomistajalla on oikeus oikeudenkäyntiavustajaan ja tukihenkilöön, joka voi myös olla vanhempi. Vanhempien pahoinpitelemälle lapselle määrätään huoltajien eturistiriitatilanteessa edunvalvoja.

Vaikka laki on uhrin oikeuksien suhteen kohdallaan, rikoksen uhri ei aina ole selvillä kaikista oikeuksistaan. Esimerkiksi poliisi ei ole niistä muistanut kertoa. Tämä on Pakarisen mukaan iso puute.

– Tuomarin olisi hyvä ottaa nuoreen asianomistajaan yhtä lailla kuin nuoreen syytettyynkin puhelimitse tai kirjeitse yhteyttä ennen oikeudenkäynnin alkua varmistaakseen, että hän on saanut tiedon mahdollisuudesta käyttää avustajaa ja tukihenkilöä.

– Oikeudenkäynnit voidaan helposti järjestää niin, etteivät uhri ja syytetty näe toi­siaan. Voidaan käyttää sermejä oikeussalissa tai hoitaa kuulustelut ilman vastaajan läsnäoloa samassa tilassa asianomistajan kanssa.

Toinen ongelma liittyy prosessin kestoon silloin, kun vanhemman epäillään pahoinpidelleen lastaan.

Esitutkintavaiheessa tehdään monesti lastensuojeluilmoitus ja haetaan lapselle edunvalvoja. Asia pyörii poliisin ja kaupungin lakimiehen pöydillä ja tähän kaikkeen menee parikin vuotta ennen kuin asia tulee oikeuteen.

– Tämä on ehdottomasti liian pitkä aika. Kaikkien, myös syytetyn, edun mukaista olisi, että rikosasia saataisiin nopeammin käsiteltyä, Pakarinen linjaa.

Puutteen korjaaminen edellyttäisi kuitenkin uudenlaista viranomaisyhteistyötä tai lainsäädännöllisiä uudistuksia.  

– Parantamisen varaa löytyy myös siitä, että uhri saisi tietää, mihin hänellä on lain mukaan oikeus ja ettei hänen tarvitse tulla oikeuteen yksin, Pakarinen huomauttaa.

Hän toivoo, että suora videokuuleminen tulisi useammassa asiassa käytännöksi. Silloin esimerkiksi nuorten henkilöiden arkaluonteiset kuulemistilanteet voitaisiin hoitaa videoyhteydellä sosiaaliviranomaisen luota.