”Tuomioistuin ei säädä Suomessa lakeja”, ilmoitettiin professoritasolta kommenttina KKO:n presidentin puheenvuoroon lainsäädäntöasiassa. Hyvin valittu verbi. Kuka siis säätää lakeja?
Takuusitoumus-teoksessa kuvasin takuuinstituutin synnyn, muun muassa kuinka Fredrik Suuri vuonna 1766 antoi takuun tupakkayhtiön yhtiömiehille ja Mahrburgin yliopiston senaatti 1883 oratorion esittämiseksi. Totesin, että ”Myöhemmin, joillakin oikeudenaloilla, joissakin kysymyksissä, vuosisadan tai vuosisatojen kuluttua oikeusinstituutin syntymisestä säädetään laki, joka normeeraa joitakin instituutin piirteitä. Silloinkin valtaosa asioista jää käytännön varaan.” Suomessa eduskunta ei ole säätänyt takuusta mitään, vaikka valtio myöntää vientitakuita.
Vuonna 2001 totesin: ”1700-luvun loppupuolella syntyi käsitys, että lakia voidaan vapaasti muokata rationaalisten päämäärien toteuttamiseksi ja ryhdyttiin kokoamaan ja säätämään lakia. Vallankäyttö tuli lain alalle. Kun kysymys on todellisesta lain säätämisestä, se kohdistuu vallankäyttäjää kiinnostaville aloille. Tavallisesti kysymys on kodifioinnista: Joillakin lain aloilla, joissakin kysymyksissä, säädetään laki, joka tavallisesti vain kirjaa joitakin instituutin piirteitä.”
”Näkemyksessä oletetaan päämäärien olevan rationaalisesti määriteltävissä ja että lainsäädäntötyöhön osallistuvilla on päämääriin pääsemiseksi tarvittavien keinojen valinnassa vaadittava taito ja viisaus.”
Onko eduskunnalla ollut tuo taito ja viisaus? Kun eduskuntalaeissa on runsaasti säädöksiä, joissa kriteerinä on ”olennainen” tai ”kohtuullinen”, totesi professori Lars Erik Taxell niistä: ”Sellaisinaan tuollaiset termit ilmaisevat varsin vähän, niiden ääriviivat ovat epämääräiset ja sisältö hämärä.”
Irtaimen kauppalain vahingonkorvauspykälä jakaa vahingot välittömiin ja välillisiin. ”Asiasta säätää pykälä, joka on kokenut laintulkintakirjallisuudessa melko harvinaisen kohtalon. Ei selitetä, miten sitä olisi tulkittava. Sitä kritisoidaan ja osoitetaan, että se on mahdoton tulkittavaksi.”
Perintökaarta valmisteltiin yli kolmekymmentä vuotta. Martti Rautialan kokonaisarvio siitä: verrattain vaikea ja monessa kohdin sekava lakiteksti. Itse totesin yhdestä pykälästä: ”Lakitekstissä on viisitoista sanaa. Tulkinta on vaatinut moninkertaisen määrän. Eikä tulkinnassa ole juurikaan voitu nojautua lakitekstin ilmaisuihin. Lain sisällöstä selviää varsin vähän säädetyn lain tekstistä.”
Tulokset eivät ole häävit. Todellisuudessa laki syntyy käytännössä ensin tavan vakiintuessa ja sitten korkeimman oikeuden ennakkopäätösten vahvistamana. Eduskunta ehkä hieman säätää näin syntynyttä lakia. Tämä koskee lain laatua. Se on tärkeä asia. Mutta lain sisältö on vielä tärkeämpi. Siitä kaksi esimerkkiä.
Vuonna 1920 Unkarissa säädettiin laki: kunkin ”uskonnon ja kansallisuuden” tuli päästä opiskelemaan vähintään 9/10 suhteessa. Korkeakouluopiskelijoista oli 34 prosenttia juutalaisia. Heidän osuutensa väkiluvusta oli viisi prosenttia. Juutalaisten opiskelijoiden määrä laski kahdeksaan prosenttiin. Myöhemmin juutalaisilta otettiin Unkarissa heidän asuntonsa ja huonekalutkin, mitä perusteltiin sosiaalisella oikeudenmukaisuudella. Näin voi käydä, kun eduskunta säätää lakia, eivätkä tuomioistuimet voi siihen oman oikeudenmukaisuuskäsityksensä pohjalta puuttua. Yhdysvalloissa rotuerottelun lakkautti korkein oikeus, vastoin osavaltioparlamenttien säätämiä lakeja.
Jos kyseinen professoritaso on sitä mieltä kuin sanoo, rotuerottelun olisi Yhdysvalloissa tullut jatkua. Jos hänen kantansa ei sitä tarkoita, se ei tarkoita mitään. Niin kai onkin: ei tullut ajatelluksi.
