Olikohan suurin munaus taannoin se oikeudenkäymiskaaren kulujen korvaamista koskeva muutos, että oikeudenkäynnissä häviävä on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolen tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Onko tuo sana ”kohtuullisuus” jäänyt oikeuskäytännössä unholaan? Kohtuullisuushan pitäisi arvioida jutun laadun, ”hävinneen” osapuolen ja muiden seikkojen perusteella. Pienehkön, riidattoman saatavan periminen oikeudessa moninkertaisine kuluineen ei ole kohtuus, eihän siinä ole kukaan edes hävinnyt mitään, kun ei taisteluakaan ole ollut.
Mitä tuo enää minulle kuuluu, tarpeeksi monta juttua olen jättänyt ajamatta kulukorvausriskin vuoksi ja tarpeeksi monessa jutussa olen lähettänyt syyttäjälle kirjoituksen, että kaikki myönnetään, ei tarvitse kuulla asianomistajaa, ei tarvita todistajaa ja kaikkein vähiten asianomistajan avustajaa laskuineen. Ja toisaalta: Miten monta kertaa toimistossani saatiin sovinto aikaiseksi, kun vastapuoli latoi sovintopöydäksi kutsumalleni pienelle Billnäsin sarjapöydälle sopivan nipun seteleitä korvaukseksi aiheuttamastaan vahingosta. Muistutettuna mahdollisten oikeudenkäyntikulujen kauheudesta. Ei tällaista opetettu tiedekunnassa.
Turha arvostella nykykäytäntöä ellei esitä parannusehdotusta. Ja parannusehdotus on se, että tuomioistuin saa aina harkita tapauskohtaisesti, mikä on oleva kohtuullinen oikeudenkäyntikulujen korvaus. Riippumatta kulujen tarpellisuudesta. Selvät rettelöitsijät voidaan kylläkin pistää kuriin riittävillä kulukorvauksilla.
Menen kevyempään aiheeseen. Eli siihen, että vain papit ja lakimiehet ajattelevat kuolemanjälkeistä elämää, papit iankaikkisen elämän kannalta ja lakimiehet jäämistöoikeudelliselta kannalta. Sukumme viimeinen pappi valitettavasti kuoli jo 4.7.1853, joten en voi asiaa kysyä häneltä, mutta isävainaani, asianajaja, toi asian selkeästi esille määräten kaikesta seikkaperäisesti. Hän jopa määräsi, mitä olen saava perunkirjoituspalkkioksi jälkeensä.
Sain myös oikeasti hänen tietämättään todellisen kultamunan, taparikollisen, joka edesauttoi lukuisine kavereineen toimistoni talouden ylläpidossa. Sain myös muuta herkkua eli isääni jossakin uransa vaiheissa ahdistelleen ulosottoapulaisen. Tätä perintöä voitaisiin pitää mätämunana, mutta toisin kävi. Ulosottoapulainen oli todellinen herrasmies, joka ymmärsi verojensa kanssa kamppailevien yrittäjien huolia ja antoi arvokkaita neuvoja. Paras niistä neuvoista oli seuraava: lopeta työnteko ainakin kahdeksi vuodeksi!
Tällaisten veikkosten käsiin on riidattomien velkojen perinnät ohjattava suoraan ilman käräjäoikeuksia.
Ammatti on lyönyt leimansa. Aina, kun luen jostakusta keräilijästä kokoelmineen (olipa kyse vaikka kottikärrykokoelmasta), mietin ensimmäiseksi, montako ja minkä merkkistä perillistä on, miten kokoelma arvostetaan, ja onko keräilijä määrännyt testamentilla tarkoin mitä kokoelmalle tehdään. Tällainen mietiskely rasittaa minua nyt vanhoilla pävilläni ja olen päätymässä siihen, että parempi olla keräämättä mitään. Eläkkeellä tosin ei saa kohtuuttomien ja tarpeettomien menojen jälkeen kuin pari tuoppia paikallisessa.
