Kun Turku peittosi Helsingin 1961 aloittaneen opiskelijan kokemuksia

Miksi maahamme tarvittiin toinen tiedekunta? Ensinnä siksi, että "maan yleisen edun kannalta olisi suotavaa, että Turun yliopistossa olisi lainopillinen tiedekunta". Toinen perustelu oli, että "lainopillisen opetuksen ja tutkimuksen jakaantuminen kahden tiedekunnan osalle olisi omiaan kehittämään tieteellisen tutkimuksen tasoa, edistämään jälkikasvua ja lisäämään lainopillisiin aineisiin kohdistuvaa harrastusta".

Kolmanneksi "lainopillinen tiedekunta täydentäisi Turun yliopiston kehittämistä niin sanotuksi klassilliseksi, jolloin Turun yliopisto, muodostumatta maakunnalliseksi laitokseksi, voisi parhaiten kehittää koko maan tieteellistä elämää".

Julkikirjoittamaton peruste oli opiskelijoiden oikeusturva, sillä jos opiskelija tai nuori tutkija joutui maan ainoassa yliopistossa opettajansa epäsuosioon, hänellä täytyi olla mahdollisuus siirtyä toiseen yliopistoon.

Filosofiaa ja sosiaalietiikkaa

Vaikka Turun yliopisto oli yksityinen yliopisto, uuden tiedekunnan perustaminen vaati valtioneuvoston luvan. Kun se saatiin, Turun yliopiston kansleri vahvisti ensimmäisenä päivänä syyskuuta 1960 lainopillisen tiedekunnan toiminnan aloittamisen.

Valtioneuvoston päätöksessä edellytettiin, että tiedekunnan kaikissa oikeustieteellisissä aineissa noudatetaan olennaisesti samanlaista tutkintojärjestystä ja vaatimustasoa kuin Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa ja että oppiaineksen karsimisessa niin ikään pääpiirteittäin noudatetaan Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan pääsytutkinnon vaatimuksia.

Turun yliopisto käytti asiantuntijanaan Helsingin yliopiston professoria T. M. Kivimäkeä, joka ehdotti, että kandidaatin tutkintoon tulisi sisällyttää historiaa ja muita yhteiskuntatieteitä, filosofiaa ja sosiaalietiikkaa sekä kansantaloustiedettä. Kieliopintoja hän piti juristeille erityisen tärkeinä.

Kivimäki ehdotti jopa tiedekunnan opetuksen järjestämistä linjajakoiseksi sen mukaan, "aikooko opiskelija tulevaisuudessa oikeuslaitoksen, asianajotoimen, talouselämään tai valtion palvelukseen".

Kivimäen ehdotuksista vain kansantaloustiede sisällytettiin tutkintovaatimuksiin samoin kuin tietty oppimäärä vieraita kieliä.

Uusi tiedekunta vaikutti houkuttelevalta.

Niinpä minäkin, joka opiskelin jo Tampereen yliopistossa, hakeuduin Turkuun saadakseni perusteellisemman opetuksen hallinto-oikeudessa ja kansantaloustieteessä. Lehtitietojen mukaan Turun yliopistossa piti valmistettaman "erityisesti hallinto- ja liikejuristeja".

Ensimmäiset oppilaat valittiin kahdella tapaa: Ilman pääsykuulustelua hyväksyttiin 12 laudaturylioppilasta ja 33 akateemisen loppututkinnon suorittanutta. Pääsykuulustelussa hyväksyttiin 78 oppilasta. Syksyllä tiedekuntaan pyrkivät sen sijaan joutuivat normaaliin pääsykokeeseen, minä heidän mukanaan.

Luennot kahvilan vieressä

Opetus alkoi välittömästi, mutta hyvään vauhtiin se pääsi vasta syksyllä, kun tiedekuntaan nimitettiin ensimmäiset vakinaiset professorit: siviilioikeuden professori P. J. Muukkonen, joka toimi myös dekaanina, yleisen oikeuden ja oikeushistorian professori Otto Brusiin sekä rikos- ja prosessioikeuden professori Niilo Salovaara.

Meitä opiskelijoita innosti erityisesti se, että pääsimme heti henkilökohtaiseen kosketukseen professorien kanssa. Yhdessäoloa tiivisti myös se, että aluksi ainoa luentosali sijaitsi yliopiston päärakennuksen kahvilan vieressä, jonne me usein kokoonnuimme luentojen jälkeen. Siellä pohdittiin myös "Lexin" perustamista.

Opiskelijoiden edistymistä kuvasi se, että ensimmäiset oikeustieteen kandidaatit valmistuivat jo keväällä 1964 ja yksi heistä samana vuonna peräti oikeustieteen lisensiaatiksi! Näistä Juha Tolonen ja Hannu T. Klami ovat tuttuja myöhemmillekin lakimiespolville.

Myös hiukan myöhemmin valmistunut Juha Vikatmaa tuli tutuksi paitsi professorina myös kansanedustajana. Hiukan myöhemmin valmistuneista nykyhuomion ansaitsee monitaituri Jarmo Virmavirta, professori h.c.

Appro parturin tuolissa

Nyt jo manalle mennyt Hannu T. Klami oli ilmiömäinen opiskelija. Muistan, että kun hän tuli minua vastaan yliopistonmäellä, hän kertoi ensi töikseen, montako pistettä minä olin saanut siviilioikeuden peruskurssista. Mutta ei tässä kaikki, sillä hän kertoi myös kaikkien muiden saamat pistemäärät. Erään approbaturin hän kertoi lukeneensa parturintuolissa. Muistan myös erään approbaturin kirjallisen tentin, josta hän poistui alta aikayksikön, ja siitäkin ajasta hän suuren osan napsutteli kuulakynäänsä!

Hannu T. Klamin nopea valmistuminen herätti välittömästi huomiota myös Helsingin yliopiston tiedekunnassa. Pian sieltä alkoikin kuulua ääniä, että "mikä tiedekunta se sellainen on, josta lapsetkin valmistuvat ennätysajassa". Hannu oli valmistuttuaan näet vasta 19-vuotias. Huomiota herätti myös hänen kritiikkinsä eräitä Lakimiesliiton toimia kohtaan, joista professori Muukkonenkin tuohtuneena luennoillaan huomautti.

Helsingin professorien reaktiot otettiin Turussa vastaan kateutena uutta uljasta tiedekuntaa kohtaan.

Vakavampi isku tuli Helsingistä, kun yliopiston kunnianarvoiset professorit ilmoittivat, että "jos Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa opetetaan vähänkään vähemmän rikos- ja prosessioikeutta, sieltä valmistuneet kandidaatit eivät ole kelvollisia Suomen oikeuslaitoksen palvelukseen".

"Nootti" johti siihen, että muutaman vuoden päästä molempien tiedekuntien tutkintovaatimukset yhdenmukaistettiin.

Tehtiinkö Turussa hallinto- ja liikejuristeja?

Aluksi näytti siltä, että Turussa koulutettiin hallinto- ja liikejuristeja, sillä kansantalouden opetus painottui Turun kauppakorkeakoulun liiketalouden suuntaan. Kirjanpidon peruskurssikin, jonka piti kauppakorkeakoulun kirjanpidon opettaja, muistutti kauppakorkeakoulun kirjanpidon approbaturia.

Muistan, miten professori Muukkonen kehotti meitä heti valmistuttuamme hakeutumaan liikevaihtoverotoimistoon, koska "verojuristit johtavat suuria yrityksiä". Muukkonen tiesi sen, sillä hän oli myös Helsingin kauppakorkeakoulun opettaja. Hannu T. Klami otti tästä vaarin.

Kysyin myöhemmin yliopiston rehtori Tauno Nurmelalta:

– Miksi minut petettiin, kun täällä ei tehdäkään hallinto- ja liikejuristeja?

Hän vastasi:

– Se kuule on niin, että kun yliopiston piti saada liike-elämältä lahjoituksia tiedekunnan perustamiseksi, niitä oli helpompi saada tähän tarkoitukseen.

Hän kertoi – tunnetulla hersyvällä huumorillaan – miten paljon yksikin puhelinsoitto toi rahoja.

Opiskeluni ohella minulla oli erinomainen tilaisuus seurata tiedekunnan opetuksen kehitystä, sillä toimin vuodesta 1964 lukien yliopiston hallintonotaarina, johon toimeen oli yhdistetty muun muassa oikeustieteellisen tiedekunnan notaarin tehtävät. Kokemuksillani oli käyttöä myöhemmin oikeustieteellisten tutkintojen uudistamiskomiteassa (1973:30).