Kun Kaarle XII ollessaan vuonna 1713 enemmän tai vähemmän vankina silloisen Turkin Benderissä nimitti kuninkaan korkeimman asiamiehen valvomaan sitä, että tuomarit, sotilaat ja siviilivirkamiehet koti-Ruotsissa toimivat lain mukaan, hän tuli perustaneeksi merkittävän oikeudellisen instituution, tulevan oikeuskanslerin viran. Säätyvaltiopäivät sai oman valvonnan välineensä, oikeusasiamiehen, vajaat sata vuotta myöhemmin.
Näistä kehittyivät, paitsi Suomen vastaavat virkamiehet, vähitellen myös sankka kansainvälinen laillisuusvalvojien verkosto. Ombudsmania ei turhaan kutsuta Ruotsin tunnetuimmaksi vientituotteeksi.
Jussi Pajuoja ja Pasi Pölönen ovat julkaisseet kirjajärkäleen Ylin laillisuusvalvonta (533 s.; Tietosanoma Oy 2011). Pajuoja on apulaisoikeusasiamies ja Pölönen esittelijäneuvos OA:n kansliassa, mikä näkyy painotuksissa.
Mutta kirjassa ei rajoituta vain perinteisiin instituutioihin vaan kuvataan ylimmän laillisuusvalvonnan kokonaisuutta, kuninkaan korkeimman asiamiehen perillisiä, jotka kansallisesti ja kansainvälisesti valvovat sitä, että julkista valtaa käytetään lakien, perustuslakien ja perus- ja ihmisoikeussopimusten mukaisesti. Siinä saavat sijansa myös muun muassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, EU-tuomioistuin, kotimainen lainvalmistelu ja uudet elimet kuten OA:n kansliaan perustettu ihmisoikeuskeskus. Historia ja taustat ovat mukana kaikessa, niin kuin pitääkin.
Itse asiassa on väärin kutsua kirjaa järkäleeksi. Pikemminkin on syytä ihmetellä, miten niin valtava kokonaisuus on saatu mahtumaan niin pieneen tilaan. Kielikin on silti ihmisten kieltä, hyvää, sujuvaa proosaa eikä mitään koukerointia. Mutta niinpä lukijoiksi ei tavoitellakaan vain juristeja, vaan yleensä tällaisista kysymyksistä kiinnostuneita ihmisiä. Heitä tavoitellaan vastaisuudessa myös valvojiksi.
OKa:n ja OA:n historiaa koskeva jakso on erityisen nautinnollista luettavaa ja vertailu Ruotsiin, jossa kaikki oli toisin, hedelmällinen. Siinä tuodaan myös estoitta esille sellaisiakin 1920- ja 1930-lukujen historiamme jaksoja, jotka usein unohdetaan tai "unohdetaan". Ne eivät nyt ole mukana mahdollisten skandaalien herättäjinä, vaan taustoittamassa. Aika ja asenteet olivat toiset.
Myös lainvalmistelua koskeva jakso on mielenkiintoinen. Kun kirjoittajat kirjoittavat kuin herrasmiehet, voidaan heidän kritiikkiään tässä pitää suorastaan murskaavana. Käyhän ilmi, ettei eduskunta aina saa edes vihjettä kaikista keskusteluista tai argumenteista, vakka ne olisivat lakia valmisteltaessa olleet tärkeitäkin. Esteeksi tulee aikapula tai muut sattuneet seikat. Ja lakia joudutaan pian korjaamaan.
Ylin laillisuusvalvonta on petollinen kirja. Se vaikuttaa helpolta, mutta ei sitä ole. Se on hyvä, kiinteä ja johdonmukainen kokonaisuus. Uutta tietoakin on kosolti. Sitä on varmasti edeltänyt perusteellinen tutkimus, keskustelu ja pohdinta, jossa olennainen on valikoitunut esitettäväksi ja epäolennainen karsiutunut. Ei sellaista tehdä ohimennen muutamassa viikonlopussa. Jostain olen aistivinani, että kirjoittajat ovat olleet vähän innostuneitakin asiastaan.
