Vuosi sitten Venäjällä nousi kohu Suomen lastensuojelusta. Vantaalla asuvalta venäläisäidiltä oli otettu huostaan neljä lasta, jopa vastasyntynyt vauva suoraan äidin rinnoilta. Venäläismedia tiesi huostaanottojen syyn: taustalla oli suomalaisten silmitön venäläisviha.
Hysteriaa levittänyt Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahov kiirehti ilmoittamaan, että Suomi pitäisi julistaa venäläisperheille vaaralliseksi maaksi.
Seurasin uutisointia epäuskoisena. Pidin suorastaan koomisina väitteitä, että lasten huostaanoton taustalla voisi olla äidin kansallisuus. Minua myös kiusasi, että uutisointi perustui epämääräisten populistien levittämiin toisen käden tietoihin.
Niinpä otin yhteyttä Helsingin hallinto-oikeuteen, jossa asia oli parhaillaan käsiteltävänä.
Kirjallisessa pyynnössäni pyysin ensisijaisesti saada kopion ratkaisusta, kun se aikanaan annettaisiin. Mikäli tähän ei suostuttaisi, pyysin saada saman tien asian diaaritiedot, siis tiedot asianosaisten nimistä. Vanhemmat eivät siihen mennessä olleet esiintyneet julkisuudessa nimillään, joten minä en heidän henkilöllisyyttään tiennyt.
Lopuksi pyysin saada tiedon vanhempien asiamiehestä. Tämä tieto toimitettiinkin minulle heti. Samalla ilmoitettiin, että diaaritietoja ei anneta, mutta sen sijaan ratkaisu pyritään toimittamaan minulle aikanaan mahdollisimman ehyenä.
Otin heti yhteyttä vanhempien silloiseen asiamieheen. En pyytänyt vanhemmilta haastattelua, vaan kysyin, suostuisivatko he näyttämään minulle asiaa koskevat paperit. Parin päivän kuluttua asiamies soitti takaisin ja kertoi, etteivät vanhemmat halua näyttää papereita.
Tämä tieto kertoi jo paljon. Jäin malttamattomana odottelemaan hallinto-oikeuden ratkaisua.
Heinäkuussa sainkin kopion päätöksistä, nimet ja muut yksilöintitiedot poistettuina. Asia oli aivan kuten olin arvellutkin: julkisuudessa olleessa tarinassa ei ollut totta edes siteeksi. Huostaanoton taustalla olivat äidin vakavat mielenterveysongelmat sekä isän väkivaltaisuus niin äitiä kuin lapsia kohtaan.
Tein asiasta jutun Nelosen uutisiin ja Helsingin Sanomiin. Uutinen ei edes kesän hiljaisina päivinä herättänyt suuria tunnekuohuja, se pikemmin vaiettiin kuoliaaksi. Sekä Venäjältä että Suomesta tuli kuitenkin jonkin verran ihmettelyä äidin terveystietojen julkaisemisesta. Äiti oli nimittäin talven kuluessa antanut venäläismedialle haastatteluja omalla nimellään ja kasvoillaan. Lisäksi hän on Suomessa antanut ainakin yhden haastattelun omalla nimellään. Tämän takia jotkut olivat sitä mieltä, ettei äidin terveystietoja olisi saanut julkaista.
Miksi ihmeessä ei? Pitäisikö faktat salata sen jälkeen, kun ihminen on ensin itse vapaaehtoisesti tullut julkisuuteen ja siten osoittanut, että hän nimenomaan haluaa asiaansa käsiteltävän julkisuudessa? Kenen etua ajaa se, että asioista keskustellaan julkisuudessa täysin väärien faktojen pohjalta?
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ei ole lainkaan salaisia tuomioita tai päätöksiä. Ei koskaan. Sen sijaan valittajan henkilöllisyys voidaan salata, jos hän sitä erikseen pyytää. Ulkopuolisten henkilöllisyys yleensä salataan automaattisesti.
Näin pitäisi toimia meilläkin, ja myös laki lähtee tästä ajatuksesta. Nykyiseen lakiin oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa kirjattiin mahdollisuus salata diaaritietoja juuri sen takia, että ratkaisut voisivat olla julkisia.
Jos näin todella toimittaisiin, jokainen asiansa julkistamista pohtiva tietäisi pelin hengen: hän voi valita, tuleeko hän julkisuuteen, mutta faktoja hän ei enää voi valita.
SUSANNA REINBOTH
susanna.reinboth@hs.fi
