Kustantajat lain yläpuolella?

Kun kirjaa mainostetaan dokumenttiromaanina tai sen hehkutetaan tuovan uutta sisältöä johonkin asiaan, odotukset ovat korkealla. Kirjan voi silloin odottaa sisältävän tarkistettuja faktoja ja hyvin perusteltuja näkökulmia, vai mitä? Näköjään ei.

Blogit ja kolumnit
17.01.2018 • Susanna Reinboth
Kun kirjaa mainostetaan dokumenttiromaanina tai sen hehkutetaan tuovan uutta sisältöä johonkin asiaan, odotukset ovat korkealla. Kirjan voi silloin odottaa sisältävän tarkistettuja faktoja ja hyvin perusteltuja näkökulmia, vai mitä? Näköjään ei.

Kirja voi olla pullollaan faktavirheitä, puolitotuuksia, huonosti perusteltuja julkaisuratkaisuja ja jopa eri­asteisia kunnianloukkauksia nimeltä mainituista ihmisistä.

Mainitsen pari esimerkkiä.

Kirjoitin Hesariin (7.11.2017) jutun Kumpulan kidutusmurhaa kuvaavasta dokumenttiromaanista Hukkuminen (Perttu Häkkinen, Tammi). Kirjan kantava teema on, että päähenkilö Pedro tuomittiin vuonna 2003 elin­kautiseen vankeusrangaistukseen murhasta, vaikka hän oli jo kotonaan, kun 18-vuotias uhri hukutettiin.

Kirjan vakuuttavuutta lisäävät pitkät, suorat siteeraukset tuomioista. Ongelma on siinä, mitä on jätetty kertomatta. Pois on jätetty jokseenkin järjestelmällisesti ne kohdat tuomioista, joiden mukaan uhrin peruskuolinsyy ei ollut hukkuminen, vaan pari tuntia jatkunut kidutuksen luonteinen pahoinpitely – johon Pedro siis oli osallistunut.

Hovioikeuden tuomioon on kirjattu oikeuslääkärin lausumaksi, että ”todistajan mielestä tässä tapauksessa uhri olisi kuitenkin kuollut hukuttamattakin saamistaan vammoista aivopöhöön, jonka saatuaan ihminen aina kuolee”.

Kirjassa Pedro kertoo muistikuviaan surmayöstä ja muista tapahtumista. Hän muun muassa kuvailee käräjä­oikeuden tuomion julistamista. Pedron muisti­kuvat ovat tältä osin puhdasta fiktiota. Tuomiota ei julistettu, vaan se annettiin kansliassa.

Jos Pedro erehtyy tällaisessa asiassa, miten hänen muistiinsa voi luottaa missään asiassa?

Toinen heppoisaksi osoittautunut kirja on Jarmo Korhosen ja Alpo Rusin Kremlin jalanjäljet (Docendo). Hesariin kirjan 25.11.2017 arvioinut Veli-Pekka Leppänen kuvaili kirjan lähdetyöskentelyä holtittomaksi ja huomautti, että kirjassa roiskitaan perusteettomia
epäilyjä ihmisten niskaan. Esimerkkinä hän mainit­-ee, että aiemmin Rusi on Tiitisen lista -kirjassaan sanonut, että koodinimi Fortuna kuului Ulf Sund­qvistille. Nyt hän nimeää Fortunaksi Ilkka-Christian Björklundin.

”Pokka pitää, ilman vihjettäkään epäröinnistä saati virheen anteeksipyynnöstä. Kukahan Rusin seuraavassa kirjassa arvotaan ’Fortunaksi?’”, Leppänen kysyy.

Kustannustalot tuntuvat elävän luulossa, että kunnianloukkaussäännökset eivät koske kirjoja.

Minua kummastuttaa eniten kirjankustantajien rooli. Kustannustalot tuntuvat elävän harhaluulossa, että rikoslain kunnianloukkaussäännökset eivät koske ­kirjoja.

Tässä siis tietoisku kustantajille: Näyttötaakka loukkaavan väitteen todenperäisyydestä on sen esittäjällä.

Hänen on pystyttävä osoittamaan, että hänellä on ollut riittävät syyt uskoa väitteen todenperäisyyteen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan olennaista on väitteiden tarkistaminen – ne on tarkistettava niin huolellisesti kuin mahdollista, ja olennainen osa faktantarkistusta on väitteen kohteen ­kuuleminen.

Yritin itse kysellä Tammesta, miten Hukkuminen-kirjan faktoja on tarkistettu, miksei loukkaavien väitteiden kohteita kuultu ja miten lukija voi erottaa fiktion ­faktasta.

Sain vain ylimalkaisen – siis ylimielisen – vastauksen. Sen mukaan kirja kävi läpi normaalin kustannusprosessin ja perustuu dokumentaatioihin.

Jos faktana markkinoidun kirjan normaali kustannusprosessi ei sisällä faktojen tarkistusta, jäljellä on enää yksi kysymys: miksi ihmeessä maksaisin siitä ­senttiäkään?

Netistä perustelemattomia spekulaatioita ja kunniaa loukkaavia väitteitä löytää ihan ilmaiseksi.