Kunnianarvoisessa UKK-seurassa on taannoin käsitelty pariin kertaan Urho Kekkosta sanan käyttäjänä. Ensin Aarno ”Loka” Laitinen todisti, että Kekkonen oli huono kirjoittaja. Lisäksi hän kirjoitti itse hyvin vähän. Tietenkin alustajan mielipide lytättiin. Toisen kerran entinen kansliapäällikkö Antero Jyränki kertoi valtiollisten puheiden valmistelusta.
Orimattilan UKK-arkiston kellarista löytyy vakuuttava kokoelma kirjallista tuotantoa niiltä ajoilta lähtien, jolloin Urho Kekkonen kävi koulua. Kirjastoista taas saa painettua tavaraa monilta vuosikymmeniltä. Tyyli muuttui, mutta pysyi aina iskevänä. Alun pakinoihin tuli myös vähitellen poliittista henkeä.
Tultuaan Helsinkiin Kekkonen kirjoitti Ylioppilaslehteen. Kuuluisin tuote taitaa olla ajan henkeä kuvasteleva nimimerkki Lautamiehen pakina ”Minä olin diktaattori”. Koko uransa ajan kirjoittaja käytti erilaisia nimimerkkejä.
Sodan aika muodostaa erityisen pätkän Kekkosen uralla, kun hän kirjoitti asiantuntevasti nimimerkillä Pekka Peitsi. Vaikka joutuikin syrjään sotatoimista, hän käsitteli niitä ja kehui suomalaista sotilasta osin Väinö Linnan hengessä. Täytyy muistaa, että kirjoittaja sai tulikasteensa valkoisten puolella vuoden 1918 sisällissodassa. Jatkosodan jälkeen Kekkonen hahmotteli kirjassa ”Onko maallamme malttia vaurastua” Suomen tulevaisuutta.
Kirjoittajana Kekkonen oli nopea. Ollessaan Suomen Pankin johtokunnassa Suomen Kuvalehden juoksupoika odotteli aulassa, kun pankinjohtaja päästeli juttua kirpun kokoisella käsialalla. Kaikki tyylilajit kuuluivat hallintaan, joskaan runoja en ole nähnyt.
Presidenttinä Kekkonen käytti luonnollisista syistä haamukirjoittajia. Hän pisti sekaan kuitenkin muutaman omintakeisen sanan, joita lainaili akateemikko Kustaa Vilkunalta. Uudenvuoden puhe tehtiin aina huolella ja paperit kiersivät eri puolilla hallintoa. Puheista syntyi myös vipinää. Kun presidentti puuttui rattijuoppouteen, piti syylliset panna aina häkkiin. Vaikuttava oli myös puhe, jolla runnattiin Martti Miettusen hallitusta.
Joskus presidentti paljasti haamukirjoittajan. Kun hän vihki Lahteen hiihtomäkeä, hän väitti sanojensa takana olleen kansliapäällikkö Antero Jyrängin. Puhe kuului: ”Julistan hyppyrimäen avatuksi.”
Oman lukunsa muodostavat myllykirjeet, joilla pantiin vaikuttajia ojennukseen. Sanonta saatanan tunarit tuli yleiseen käyttöön. Itsekin sain huomautuksen, koska tulkitsin presidentin mielestä väärin perustuslakia. Kysyin professori Veli Merikoskelta, kumpi oli oikeassa. ”Valitettavasti sinä”, sanoi professori. Samoihin aikoihin sain kipakoita sanoja sisältävän viestin kollegalta, hallitusneuvos Matti Kekkoselta.
Julkisuuteen toimitetut Urho Kekkosen päiväkirjat syntyivät lähinnä omaa tarvetta varten. Lisäksi hän laati aina paksun vuosikirjan. Nekin löytyvät Orimattilan arkistosta. Vertailun vuoksi voidaan todeta J. K. Paasikiven päiväkirja seikkaperäisemmäksi. Omaan luokkaansa kuuluu presidentti Relanderin paksu päiväkirja. Hänellä olikin työhuoneessaan kirjoituskone, joka alkoi laulaa heti, kun joku poistui hänen luotaan. Vieraat katsoivat sitä kauhulla, eivätkä syyttä.
Pitkän aikaa Suomen presidentit kuuluivat taitaviin kynän käyttäjiin. Vain Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen kohdalle sattui katkos. Heidän yhteinen tuotantonsa on lievästi sanottuna vaatimaton. Pisimmälle taiteen vei Mauno Koivisto, joka presidentin toimista vapauduttuaan ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi.
Jos Urho Kekkonen olisi luopunut ajoissa, hänen muistelmansa sisältäisivät mielenkiintoista kerrottavaa. Julkaistu ensimmäinen osa ”Vuosisatani” pannaan nykyisin Paavo Haavikon nimiin.
