Suomessa ampua voi seurojen, kaupallisten ratojen tai puolustusvoimien ampumaradoilla, omalla maalla tai metsästäessä. Ampumaratatoimintaa säätelee lähes 20 eri lakia, joista vanhin on keisarillisen senaatin asetus vuodelta 1915. Eri ministeriöt vastaavat eri lajeista, ja tästä syystä ampumaratoja koskevaa yhtenäistä lainsäädäntöä ei ole toistaiseksi saatu. Valtioneuvosto joutunee asian ratkaisemaan. Aserekisterit toki pitää saada kuntoon.
Lainsäädännöstä huolimatta kuolinpesän aseet jäävät usein vainajan luvan varaan. Huomiota on herättänyt myös salassapitoasiat Jokelan tapauksen tutkintalautakunnan työn osalta. Ei liene suuri ongelma säätää lakia, jonka nojalla valtioneuvoston asettama tutkintalautakunta saa tarvitsemansa tiedot, vaikka osa niistä pidettäisiinkin salaisina.
Tarvitaanko kieltolakia?
Ase-?ja ampumaharrastusta säädetään EU:n direktiivin muodossa vuosilta 1991 ja 2006. Lisäksi komissio on allekirjoittanut YK:n lisäpöytäkirjan 2001. Direktiivi on niin kutsuttua minimilainsäädäntöä, ja kukin maa voi laatia itselleen myös tiukempaa säännöstä.
Suomen Ampumaurheiluliitto (SAL) on mukana ”Ampumarata Forum” -nimisessä hankkeessa. Forum on kehitetty yhteistyön luomiseksi eri viranomaistahojen ja järjestöjen kanssa. SAL edustaa Suomessa kansainvälisiä ampumaurheilulajeja. Näitä lajeja on kahdeksan ja ne jakautuvat useisiin eri aseluokkiin lajien sisällä. Aseiden soveltuvuus kuhunkin luokkaan on määritelty kunkin lajin säännöissä. Metsästäjät eivät tarvinne käsiasetta ja reserviläisten pääasiallinen ase on kivääri. Varsin selkeää.
Asedirektiivi (ETY 91/477) ja Schengenin sopimus (1990) saatettiin Suomessa voimaan vaiheittain. Ampuma-aselaki säädettiin (1/1998) ja (601/2001) ja ampuma-aseasetus (145/1998). Ministeriö antoi yhtenäiset soveltamisohjeet (2007). Hallituksen esityksessä aselaiksi todetaan, että ”Suomessa on pitkä ampuma-aseisiin liittyvä perinne ja harrastajien keskuudessa vallitsee pääsääntöisesti hyvä asekulttuuri”.
Jokelan ja Kauhajoen ampumatapausten jälkeen on vaadittu aseiden kieltämistä kokonaan. Kieltolaeista on kuitenkin tunnetusti kielteisiä kokemuksia. Kuitenkin jokainen muulla kuin urheilusivulla oleva ampumauutinen harmittaa harrastajia ja jakaa kansaa entistä enemmän ampumaurheilua ja aseita vastaan. Suomessa henkirikokset tehdään pääosin muilla välineillä kuin ampuma-aseilla. Väkivallan suhteen nollatoleranssi on kansan, meidän asia, ei poliisin. Lähiomaisia ei silti pidä syyllistää, kaikkia tragedioita ei voida estää. Koulukiusaamista, perhe- ja katuväkivaltaa ei tarvitse sietää eikä seurata sivusta.
Hakijan täytettävä perusteet
Aselain nojalla aseen hankkimislupa voidaan myöntää vain, jos hakija osoittaa täyttävänsä laissa sanotut perusteet. Hankkimislupaa haetaan poliisilaitokselta, ja hankittava ase tai sen osa, hankintaperuste, asetyyppi, tai aseen osan laji, toimintatapa, tehtaan merkki, malli ja mallinumero, sarjanumero, erityistuntomerkit tarvittaessa ja selvitys ampumaharrastuksesta yksilöidään. Laissa on tyhjentävästi lueteltu ampuma-aseen hyväksyttävät käyttötarkoitukset. Hankkimislupa voidaan antaa vain sellaiselle ampuma-aseelle tai aseen osalle, joka soveltuu hyvin hakijan ilmoittamaan käyttötarkoitukseen. Urheiluammuntaan voi siis saada useitakin samantyyppisiä aseita. Ampumaurheilussa, kuten metsästyslaissakin, on omat tarkat säännöt lajiin, aseluokkiin ja käyttötarkoitukseen soveltuvista aseista.
Lupaa haettaessa poliisi arvioi hakijan henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten iän ja sopivuuden (terveydentilan ja käyttäytymisen perusteella tehtävä kokonaisarvio). Hakijan tulee antaa harrastuksestaan luotettava selvitys. Yhdistymisvapauden nojalla ei voida edellyttää minkään seuran jäsenyyttä. Harrastus ja harjoittelukin voi olla hankalaa, jos ei ole ampumaseuran jäsen. Ulkopuolisia ei radoille yleensä päästetä turvallisuussyistä. Käytännössä kilpailuihin osallistuminen edellyttää SAL:n jäsenseuran jäsenyyttä sekä kilpailulisenssin maksamista. Lainsäädännöllä ei voida määritellä kaikkia esille tulevia erityiskysymyksiä. Tästä syystä sisäasiainministeriössä toimii ampuma-aselautakunta, jossa on jäseniä viranomaisista ja eri harrastajatahoista. Lupaviranomaiset voivat myös saada tietoja kattojärjestöiltä ja näiden alaisilta lajijaostoilta. Täten on varsin tarpeetonta lainsäädäntöteitse kieltää joitain aseita.
Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien jälkeen on usein tuotu esille käsite yhteisöllisyys. Mikä olisikaan parempaa yhteisöllisyyttä, kuin toimia yhteistyössä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden eteen. Paikalliset poliisit ja ampumaseurat voisivat lisätä yhteistyötä. Seuralta saa hakijan osalta tietoja luvan myöntämistä tai epäämistä varten. Seuroilla on valmiuksia antaa tietoja jäsenistään ja heidän harjoituksistaan. Mikäli ei enää ole jäsen tai ei käy seuran harjoituksissa, ei todennäköisesti haltija tarvitse? asettakaan.
Tarvitaanko uutta aselakia?
Jokelan ja Kauhajoen tapauksissa??tiettävästi kumpikaan ampujista – rikollisista – ei ollut minkään ampumaurheiluseuran jäsen.????Luvan myöntäjän olisi mielestäni pitänyt selvittää tämä asia ja kysyä, missä hakija harrastaa tai harjoittelee. Mikäli perusteltua vastausta ei ole antaa, olisi lupa pitänyt evätä. Ampuma-aselain perusteluissa myös sanotaan, että ”satunnaista maaliin ampumista ei voitaisi pitää harrastamisena”. Miksi nämä henkilöt olivat saaneet luvat?
Sisäasiainministeriö on 29.9.2008 antanut uuden ohjeen luvan myöntämisestä. Hakijan tulee antaa lääkärintodistus terveydentilastaan. Virallinen mielentilatutkimus kestää kolme kuukautta, tällöinkään ei aina varmasti selviä, onko henkilö terve vai vähän sairas.
Tarvitsemmeko nyt sitten uutta aselakia? Eikö ole riittävää, että nykyistä lakia noudatetaan?
Kirjoittaja on itse aikanaan Francon aikana Espanjassa joutunut kahteen eri otteeseen poliisin tulituksen kohteeksi. Eivät osuneet. Ampumisen syynä oli eriävät mielipiteet yhteiskunnallisista, poliittisista asioista.
