|
Lääkintäoikeus – eilen, tänään ja huomenna
Teksti Miia Vatka Kuva Johanna Savolainen Viranomaisten ohjauksesta potilaslakien säätämiseen Lääkintäoikeuden ydinalue on lähellä oikeuslääkintää. Oikeuslääkintäviranomaisilla on vanhastaan ollut tärkeä asema potilaan tai yleisemmin terveydenhuollon oikeussuojajärjestelmän ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Lääkintöhallituksen kannanotoilla ja ohjekirjeillä oli pitkään huomattava lääkintä- ja hoitokäytäntöä muovaava merkitys. Mielenkiintoista kyllä, lääkintöhallitus vahvisti potilaan itsemääräämisoikeuden vasta 1970-luvun lopulla. Vuonna 1992 saatiin vihdoin potilasoikeuslaki. Uuden lain myötä terveyshallinnossa siirryttiin hallinnollisesta ohjauksesta vähemmän säänneltyyn tulos- ja informaatio-ohjaukseen. Samalla potilasoikeuslailla määriteltiin sellaisia hoidon ja kohtelun periaatteita, joista oli aiemmin vain säännöksiä terveydenhuoltohenkilöstön ammattieettisissä ohjeistoissa. Ihmis- ja perusoikeusajattelun voimistumista Potilasoikeuslain lisäksi myös vuoden 1986 potilasvahinkolailla on ollut keskeistä vaikutusta lääkintäoikeuden kehitykseen. Lailla pyrittiin parantamaan potilaan korvausoikeudellista turvaa sekä vahvistamaan potilaan hoitoon ja kohteluun liittyviä yksilöllisiä oikeuksia. Potilaan ja lääkärin välisen suhteen oikeudelliseen sääntelyyn on perinteisesti suhtauduttu pidättyvästi. Ihmis- ja perusoikeusajattelun voimistuminen 1990-luvun alusta lähtien on kuitenkin lisännyt sen tarvetta ja lääkintäeettisten ohjeistojen sisällyttäminen osaksi kansainvälistä ja kansallista lainsäädäntöä näyttää olleen muutenkin tyypillinen kehityssuunta Euroopassa. Selvimmin tätä suuntausta ilmentää uusi eurooppalainen ihmisoikeussopimus eli ihmisoikeuksia ja biolääketiedettä koskevan Euroopan neuvoston yleissopimus vuodelta 1997. Tämän yleissopimuksen ja sen lisäpöytäkirjojen merkitys tullee jatkossa olemaan varsin huomattava Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen täydentäjänä. Oikeus riittävään ja tasa-arvoiseen hoitoon Ennen potilasoikeuslakia ja potilasvahinkolakia – siis käytännössä vasta kolmisenkymmentä vuotta sitten – potilaiden oikeuksia perättiin paitsi terveydenhuoltoa valvovilta viranomaisilta myös ylimmiltä laillisuusvalvojilta. Esimerkiksi kysymys opetuspotilaan asemasta ja hänen itsemääräämisoikeudestaan herätti suuria tunteita. Toisaalta osittain samat aiheet – oikeus hyvään hoitoon ja kohteluun, hoito yhteisymmärryksessä potilaan kanssa ja potilaan oikeus saada selvitys terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista – puhuttavat tänäkin päivänä. Ainoastaan kysymys potilaan oikeudesta saada tutustua häntä koskeviin potilasasiakirjoihin näyttäisi menettäneen ajankohtaisuutensa, sillä se on nyt toteutunut. Toisaalta potilasasiakirjoissa itsessään on edelleen ongelmia. Merkinnät ovat usein puutteellisia, epäasianmukaisia tai jopa virheellisiä. Tämänhetkistä keskustelua siivittää myös pohdinta terveydenhuollon voimavarojen kohdistamisesta. Erityisesti on ollut esillä kysymys oikeudesta saada perusterveydenhuoltoa ja erikoissairaanhoitoa, lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineitä tai kunnallista hammashuoltoa. Kunnalla on velvollisuus järjestää terveyden- ja sairaanhoito sekä kiireellisissä että ei-kiireellisissä tapauksissa ja kunnan asukkaalla on oikeus saada riittävät terveyspalvelut alueellisesti ja sairauskohtaisesti tasa-arvoisesti. Velvollisuuksien ja oikeuksien toteuttamiseksi saatiin viime maaliskuussa ns. hoitotakuu. Lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon osalta hoitotakuu on ollut voimassa jo vuodesta 2001. Ratkaiseeko raha? Lakikirjoista ei selviä, mikä on eettisesti oikein ja mikä väärin. Siksi eettiset valinnat, joita lääkäri joutuu tekemään, voivat joutua ristiriitaan lain kirjaimen kanssa. Etiikan sisäiset sekä etiikan ja lain väliset jännitteet tekevät arvot todellisiksi ja arvokeskustelun virkistäväksi. Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan Seura on oivallinen foorumi tämän keskustelun ylläpitämiseen. Sekä lainoppineilla että lääkäreillä tulee olla sama päämäärä: yhteiseen hyvään pyrkiminen, kansalaisoikeuksien toteuttaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien oikeuksien puolustaminen. Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu saada hoitoa terveyttä uhkaavissa tiloissa. Mutta kenen ehdoilla hoitoa annetaan? Miten suuri rooli on rahalla? Perustuslaissa ei puhuta rahasta, mutta potilaslain mukaan toimitaan niissä taloudellisissa puitteissa, jotka kunnat osoittavat terveydenhuoltoon. Potilaskohtaiseen hoitopäätökseen raha ei kuitenkaan saisi vaikuttaa. Niukat voimavarat olisi kohdennettava niin, että vaihtoehtoisten käyttötapojen tuottama rajahyöty olisi tasasuuruinen. Hoitojen vaikuttavuus ei riitä hoitojen korvattavuuden perusteeksi, vaan lisäksi on tiedettävä hoidon kustannuksiin suhteutettu vaikuttavuus. Ekonominen rationaalisuus olisikin otettava vakavasti eettisenä ohjeena niukkuudessa. Tulevaisuudennäkymiä Terveydenhuollon ammatillisten velvollisuuksien lisääntyvä sääntely on toteutettu Suomessa kuten muuallakin Euroopassa konsensushenkisesti, eettisiä ja oikeudellisia näkökohtia yhteen sovittamalla ja ”pehmein” oikeuskeinoin. Esimerkiksi potilaslakeja säädettäessä tavoitteena on ollut parantaa potilaiden oikeusturvaa potilaan ja lääkärin luottamuksellista suhdetta vaarantamatta. Näitä oikeuskeinoja on tulevaisuudessa tarpeen vahvistaa yksilön oikeuksia paremmin turvaaviksi. Joillakin alueilla, lähinnä geenitekniikan ja lisääntymisteknologian alalla, lainsäädäntöä on uudistettu Suomessa hitaammin kuin vastaavissa länsivaltioissa. Esimerkiksi Euroopan biolääketiedesopimus on toistaiseksi Suomessa ratifioimatta. Kuitenkin meilläkin lääketieteen, geenitekniikan ja lisääntymisteknologian sovelluksia säännellään enenevissä määrin eurooppalaisten ja kansainvälisten normistojen lähentämispaineiden vuoksi. Oikeusjärjestyksessä joudutaan yhtäältä tunnustamaan ihmisarvon loukkaamattomuus ja takaamaan geneettisen koskemattomuuden suoja sekä toisaalta punnitsemaan keskenään eri ihmis- ja perusoikeuksien ilmaisemia periaatteita. Näistä lähtökohdista lainsäädäntöä tulee jatkossakin kehittää. Euroopan neuvoston biolääketiedesopimukseen liittyneiden valtioiden on varmistettava, että biologian ja lääketieteen kehityksen kysymyksistä käydään julkista keskustelua. Suomessa tällaisen keskustelun virittäjänä erityinen asema on vuonna 1998 perustetulla terveydenhuollon eettisellä neuvottelukunnalla (ETENE). Myös Lääkintäoikeuden ja -etiikan Seuran kaltaista kansalaisjärjestöpohjaista keskustelua tarvitaan, jatkossa jopa entistä enemmän. Erityisesti kalliisiin hoitoihin, haavoittuvien ihmisryhmien, lasten hoitoon, lääketieteelliseen tutkimukseen, kuolemaan sekä geeniteknologiaan liittyvien kysymysten tiimoilta. Lääkintä- ja bio-oikeuden kehittäminen oikeuden- ja tieteenalana vuorovaikutuksessa niitä koskevan etiikan ja ammattikäytäntöjen kehittämisen kanssa on niin ikään turvattava. Lääkintä- ja bio-oikeuden ja -etiikan monitieteisen tutkimus- ja opetusyksikön perustamista Helsingin yliopistoon onkin jo esitetty. Teksti perustuu professori Raimo Lahden, eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunion, arkkiatri Risto Pelkosen ja professori Martti Kekomäen alustuksiin, jotka pidettiin Raimo Lahden juhlasymposiumissa 30.11.2005. Raimo Lahti toimi Suomen Lääkintäoikeuden ja -etiikan Seuran ensimmäisenä puheenjohtajana ja hänen johdollaan käynnistettiin lääkintä- ja bio-oikeuden opetus Helsingin yliopistossa vuonna 1997. Lahti toimii edelleen aineen vastuuopettajana rikosoikeuden professorin viran hoidon ohessa. |
