Laatu vai identiteetti tieteen takeena
Tieteellisiin tutkimuksiin on alettu lisätä positiolausumia, kertoi Helsingin Sanomat maaliskuussa (HS 30.3.2023). Positiolausumassa tutkija kertoo taustastaan, joka on voinut vaikuttaa tutkimukseen.
Esimerkiksi pienituloisia, tummaihoisia äitejä koskevassa tieteellisessä artikkelissa kerrottiin molempien tutkijoiden olevan keski- tai ylemmän keskiluokan valkoihoisia naisia. Toinen heistä on äiti, toinen ei. Heidän tieteellistä työtään ohjaavat heidän rasismin vastaiset, intersektionaaliset ja feministiset periaatteensa.
Luin Hesarin jutun kiinnostuksella, vähän kulmiani kohotellen. Sinänsä positiolausuma vaikuttaa loogiselta. Eihän kukaan (enää) ole niin naiivi, että kuvittelee tieteellisen työn olevan täysin objektiivista ilman, että tutkijan tiedostamattomat ajatusvinoumat vaikuttavat siihen.
Eihän kukaan (enää) ole niin naiivi, että kuvittelee tieteellisen työn olevan täysin objektiivista ilman, että tutkijan tiedostamattomat ajatusvinoumat vaikuttavat siihen.
Vaatimus tutkijan taustan paljastamisesta on sukua sille, että säännöllisin väliajoin toimittajia vaaditaan paljastamaan puoluekantansa – ikään kuin kaikilla olisi sellainen. Varsinkin puolueuskolliset ihmiset tuntuvat elävän siinä harhassa, että kaikilla muilla on yhtä tukevasti pultattu puoluepoliittinen kanta kuin heillä ja tapa peilata koko maailmaa sen kautta.
Jäin miettimään, mitä positiolausumien yleistyminen käytännössä tarkoittaisi. Mitä kaikkea lausumassa pitäisi ilmoittaa?
Esimerkkitapauksessa tutkijat olivat maininneet äitiydestään. Olisiko pitänyt kertoa myös se, olivatko tutkijat kasvaneet ydinperheessä, yksinhuoltajaperheessä vai ehkä jossain laitoksessa? Olisiko sekin olennaista, oliko lapsuuden perheessä riittänyt leivän päälle voin lisäksi makkaraakin?
Kuinka paljon positiolausumassa pitäisi kertoa tietoja, jotka lähtökohtaisesti kuuluvat yksityiselämään?
Kuinka paljon lausumassa pitäisi kertoa tietoja, jotka lähtökohtaisesti kuuluvat yksityiselämään?
Mieleen tuli esimerkki parin vuosikymmenen takaa. Silloin nousi keskustelua pro gradu -tutkimuksesta, jossa mies oli bailannut Tampereen yöelämässä naiseksi pukeutuneena. Tarkoitus oli selvittää, millaisia ehdotuksia ja käpälöintejä naisiin kohdistuu.
Tutkimus oli kiinnostava, ja sen takia siitä tehtiin useita isoja lehtijuttuja siitä huolimatta, että kyse oli vasta gradusta. Pienimuotoinen kohu syntyi, kun joku paljasti, että tutkija onkin transmies.
Jos positiolausumat olisivat olleet käytössä, olisiko tutkijan itse pitänyt paljastaa tämä seikka, vaikka asia todellakin kuuluu hänen yksityiselämänsä ydinalueelle? Olisiko tällä asialla ollut merkitystä, joko ylipäänsä tai juuri tässä kontekstissa? Ja kuinka halukas tutkija olisi ollut tekemään tätä tutkimusta, jos hänen olisi sen takia pitänyt avata yksityiselämänsä?
(Sivupolkuna totean, että tutkimusasetelma oli mielestäni hitusen erikoinen. Tutkimuksen loppupäätelmä oli, että känniset miehet ehdottelevat yöelämässä naisille kaikenlaista ja kädetkin tuppaavat vaeltelemaan.
Maailman naiset tähän: ”Mikä shokeeraava ylläri!”
Arkijärjellä ajateltuna teemaa olisi voinut tutkia myös niin, että asiaa olisi kysytty naisilta ja naisoletetuilta. Mutta näköjään naisten kokemukset ovat totta vasta, kun yksi (1) mies nykäisee mekon päälleen ja havaitsee saman kuin miljoonat naiset.)
Positiolausumia koskevassa HS:n jutussa kerrotaan, että monet tutkijat suhtautuvat lausumiin kriittisesti. Ne vaarantavat heidän mielestään tieteellisen työn puolueettomuuden.
Tieteelliset artikkelit pitäisi arvioida niiden laadun eikä tutkijan identiteetin perusteella.
Kriminologian professori Jukka Savolainen yhdysvaltalaisesta Wayne State -yliopistosta muistuttaa lehdessä, että tieteelliset artikkelit pitäisi arvioida niiden laadun eikä tutkijan identiteetin perusteella.
Olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Muuten olemme kohta samassa tilanteessa kuin taidemaailma.
Eräskin taidekauppias osti muutama vuosi sitten huutokaupasta 155 000 eurolla taulun. Tutkimusten jälkeen Nuoren miehen muotokuva paljastui aidoksi Rembrandtiksi, joten nyt sen arvo mitataan miljoonissa euroissa.
Onpa jännä. Sama tauluhan se on edelleen.
Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat susanna.reinboth@hs.fi