Elämäni eläkeläisenä tuppaa olemaan yhtä pitkää paksua pötköä. Sellaista kuin olivat raastuvanoikeuden päätökset 1970-luvun alussa, kun aloitin asianajon. Niissä päätöksissä oli liioitellen sanoen yksi päälause “raastuvanoikeus on tämän jutun tutkinut” ja sitten 758 sivulausetta tuomioineen päivineen.
Kuukauden vaihtuminenkaan ei tuo piristystä. Eläke tulee säännöllisesti kunkin kuukauden ensimmäisenä pankkipäivänä kello 04.00 tilille. Ei tarvitse soitella oikeusministeriön maksupisteeseen Hämeenlinnaan: “Missä ovat minun rahani?” Ei tarvitse maksaa ennakkoveroa, ei arvonlisäveroa, ei eläkevakuutusmaksuja eikä huomattavia toimistokuluja. Olo on kuin vanhuksilla kansaneläkelain tultua voimaan yli 70 vuotta sitten: mitään ei tarvitse tehdä ja rahaa tulee!
Viime joulun alla tuon elämäni pötkön katkaisi, ei alikersantin hupaisa komento Lappeenrannan kasarmilla, vaan Helsingin syyttäjänviraston historian julkistamistilaisuus 5.12.2014. Vanha viisaus sanoo, että eläköidyttyäsi älä käy entisellä työpaikallasi. Se oli myös elokuvan About Schmidt (Jack Nicholson pääosassa) opetus. Tulee nulo olo. Vaan ei tullut nuloutta 5.12.2014 tilaisuudesta. Tilaisuus oli mieluisa. Se oli kuin joululahja!
Vielä mieluisampi lahja oli, kun joulun 2013 alla sain tarjouksen osallistua tuon historiikin kirjoittamiseen. Olinhan jo vajonnut haikeuteen saatuani valmiiksi yhden juhlakirjan, pakinan ja perinteiset joulukirjat läheisille. Soitto yliopistolta pelasti vuodenvaihteen päiväni. Iloissani mahdollisuudesta kirjoittaa annoin myös laajahkon kuvakokoelmani käytettäväksi historiikin kuvituksena. Tuo soitto oli joululahjoista parhain, lahja jota en unohda! Olin taas luovassa työssä kiinni.
Muistiinpanojani selaillessani tein havainnon, että urani edetessä, oikeastaan polkiessa jo paikallaan, ja kun juridiikka ei tuonut enää kiinnostavuutta rutiinijuttuihini, aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota esiintymiseen, oikeudenkäyntien näytelmällisyyteen ja etenkin äänenkäyttöön. Olivathan varsinkin lautamiehet kiitollinen yleisö.