Keskustelu poliisin tietolähdetoiminnasta johdattaa helposti ajatukset median nimettömiin lähteisiin ja lähdesuojaan. Poliisin toiminta alamaailman tietolähteiden kanssa on nimittäin toimittajien lähdesuojan verisukulainen. Molempiin liittyy samanlaisia eettisiä ongelmia.
Poliisin tietolähdetoimintaan perehdyin yhdessä kollegani Minna Passin kanssa. Selvityksemme tuloksena päädyimme siihen, että Helsingin huumepoliisin tapa käyttää tietolähteitä on villinpuoleista ja että toiminnan valvonta ontuu (HS 19.11.2013). Kuvaavaa on, ettei Helsingin poliisilaitoksella ole ensimmäistäkään rekisteröityä tietolähdettä, vaikka säännösten mukaan muut kuin satunnaiset tietolähteet on rekisteröitävä.
Selvitys johti siihen, että sisäministeri Päivi Räsänen (kd) teki valtakunnansyyttäjänvirastolle tutkintapyynnön tietolähdetoiminnasta ja sen valvonnasta.
Artikkelia tehdessämme olimme todellakin ongelman ytimessä. Juttu nimittäin perustui 73 nimettömän tietolähteen haastatteluihin. Onkin hyvä valottaa, miten juttu syntyi.
Valmistelimme artikkelia parisen kuukautta. Ennen julkaisua kävimme tekstin useaan kertaan läpi Helsingin Sanomien kolmen päätoimittajan kanssa. Pelisäännöt olivat selvät: päätoimittajilla oli oikeus kysyä mistä tahansa tiedosta, kuinka monesta lähteestä se oli peräisin ja keitä nämä lähteet olivat.
Päätoimittajat todellakin käyttivät oikeuttaan avata lähteitä. He kontrolloivat ensinnäkin sitä, että tietolähteet ovat sellaisessa asemassa, että heillä ylipäänsä voi olla olennaista tietoa. Lisäksi he varmistivat, että tietolähteitä on käytetty monipuolisesti eli että kaikki lähteet eivät ole samasta tuutista.
Itsestään selvää oli, että kaikki palaverihuoneessa puhuttu jäi sen seinien sisäpuolelle. Ulkopuolisille lähteitä ei paljasteta missään oloissa.
Itse jutussa mainitsimme monissa kohdissa, kuinka monelta lähteeltä jokin tieto oli peräisin. Joissakin tapauksissa kerroimme jopa, mitä kukin lähde oli sanonut. Tämän tarkoituksena oli antaa lukijalle mahdollisuus itse arvioida tiedon luotettavuutta.
Toimittajien etiikkaa valvova Julkisen sanan neuvosto (JSN) on parissa huomiota herättäneessä päätöksessään ottanut kantaa nimettömien lähteiden käyttöön. Selvyyden vuoksi todettakoon, että olin itse JSN:n varapuheenjohtajana mukana ratkaisemassa molempia tapauksia. Olin silloin töissä Nelosen uutisissa, en Helsingin Sanomissa.
Ensimmäinen tapaus koski nimittäin Helsingin Sanomien juttua eduskunnan ”kalapuikkoviiksimiehistä”, siis seksuaalista häirintää harjoittavista mieskansanedustajista. Tuloksena oli neljä langettavaa päätöstä Hesarille.
Päätöksen mukaan lehden olisi pitänyt tarkemmin yksilöidä kansanedustajiin kohdistunut arvostelu. Silloin yleisöllä olisi ollut mahdollisuus puntaroida, millaisesta häirinnästä oli kyse.
Sen sijaan Matti Vanhasen lautakasajutussa annettiin myrskyisän kokouksen jälkeen vapauttava päätös. Yle selvisi kuivin jaloin, koska JSN:lle antamassaan vastauksessa se kertoi yksityiskohtaisesti, miten nimettömän lähteen tietoja oli pyritty tarkastamaan. Näitä yksityiskohtia olisi JSN:n mukaan kannattanut kertoa yleisölle jo itse jutussa.
Näiden päätösten jälkeen Journalistin ohjeiden lähdesuojapykälää tarkennettiin. Nykyisin ohjeissa suositellaan toimituksen avaavan yleisölle, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu.
Poliisilla näyttää olevan edessään samanlainen pelisääntöjen tarkistus. Sen verran iso sotku on nyt käsissä.
Susanna Reinboth
susanna.reinboth@hs.fi
