HS:n kesäkuisten uutisten mukaan Venäjän historiaa ollaan kirjoittamassa uudelleen. Presidentti Medvedev on asettanut historiakomission, jonka tehtävänä on reagoida yrityksiin vääristellä historiaa Venäjän etujen vastaisesti. Kysymys ei siis ole vain esimerkiksi virheellisten tulkintojen oikaisemisesta, vaan myös tarkoitushakuisesta historian kirjoittamisesta. Uutiset herättivät monenlaisia mietteitä. Jokainen kansa on tietysti aina yrittänyt esittää historiansa itselleen myönteisellä tavalla. Tässä ei ole mitään uutta, ei Suomenkaan historiassa. Kyllä mekin olemme osanneet sekä selittää sopivasti että vaieta sopivasti. Historiaa on myös aina kirjoitettu uudestaan, ihan legitiimeistäkin syistä: Esimerkiksi kun arkistot avautuvat tai saadaan muulla tavoin uutta tietoa, voivat käsitykset tapahtumien kulusta muuttua. Kun esitetään uudenlaisia kysymyksiä tai vaihdetaan näkökulmaa, voi vanhakin aineisto jäsentyä uudella tavalla. Vaiettujen asioiden nostaminen tutkimuksen valokeilaan myös muuttaa kuvaa historiasta. Jopa rajusti toisistaan poikkeavia johtopäätöksiä ja mielipiteitä riittää muutenkin. Ne eivät välttämättä ole “vääriä”, vain näkökulma ja painotukset ovat erilaisia ja ne on perusteltu eri tavoin. Historiaa vääristelläänkin aivan tarkoitushakuisesti. Jan Kross kertoo upeassa “Uppiniskaisuuden kronikassaan”, miten Balthasar Russow, Liivinmaan kronikan kirjoittaja, vastoin pyhiä päätöksiään muuttaa kronikkaansa, koska sen eräät kohdat olisivat voineet syyllistää hänet itsensä. Russowin yritys herättää ehkä lempeää sääliä; sen sijaan se systemaattinen historiallisen aineiston jatkuva uudelleen kirjoittaminen, josta Orwell kertoo kirjassaan “1984”, saa lukijan kylmän kauhun valtaan. Eikä esimerkkejä tarvitse hakea kirjallisuudesta, kyllä niitä löytyy tosielämästäkin ja lähempääkin kuin Tienanmenin aukiolta. Historian kirjoittaminen on mitä suurimmassa määrin vallankäyttöä. Joka hallitsee historian, hallitsee ihmisten mielet. Historian lukija on kovilla. Hänen on toisaalta pidettävä mielensä avoimena ja oltava valmis suhtautumaan kriittisesti omiin mielipiteisiinsä, jos ja kun uusi tieto ja uudet näkemykset antavat siihen aihetta. Toisaalta hänen on pystyttävä yhtä kriittisesti pohtimaan uutta tietoa ja uusia mielipiteitä, yritettävä erottaa uudessa se, mikä on todellista ja perusteltua, mikä vääristelyä. Erilaisilla mielipiteillä on silti paikkansa, ja sellaisetkin mielipiteet, jotka eivät vastaa lukijan käsityksiä, voivat olla arvostettavia. Pelottavaa Medvedevin suunnitelmassa on se, että ilmeisesti tavoitteena on vahvistaa oikeaksi yksi ainoa mielipide. Historian “väärentäjät” ja Venäjän etujen vahingoittajat voitaisiin tekeillä olevan lakiehdotuksen mukaan jopa tuomita vankeuteen. Rangaista voitaisiin sellaisiakin kirjoittajia, jotka eivät edes ole Venäjän kansalaisia. Ei ihme, että ehdotus on herättänyt naapurimaissa syvää huolestumista. Toisaalta, ainoilla oikeilla mielipiteillä on taipumus muuttua aikojen muuttuessa. Historian tarkoitushakuinen uudelleen kirjoittaminen on näin loputon tehtävä.
