Kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä elin. Sen toimikausi on neljä vuotta. Se kokoontuu kaksi kertaa vuodessa toukokuussa ja marraskuussa yleensä viikon ajan kummallakin kerralla. Kun istuntokausi on näin lyhyt, on selvää, että työskentely on tiivistä ja päivät usein pitkiä. Kirkolliskokouksessa on eduskunnan tapaan valiokuntia (mm. lakivaliokunta), joissa kirkolliskokouksen täysistunnossa ratkaistavat asiat ensin käsitellään. Valiokuntatyö on tärkeää ja käytännössä valiokunnat kokoontuvat usein myös kirkolliskokouksen istuntokauden ulkopuolisina aikoina, jopa kesällä.
Useimmilla ihmisillä taitaa olla se käsitys, että kirkolliskokouksessa käsitellään vain ns. hengellisiä ja kirkon oppia koskevia asioita. Tämä käsitys on pitkälti väärä. Ratkaistavaksi tulee paljon yleisiä hallintoa koskevia asioita ja monet eduskunnan hyväksymät lait aiheuttavat pikaisia muutoksia myös kirkkolakiin. Muutoksenhaun kannalta katsottuna tällaiset asiat kuuluvat useimmiten hallintolainkäytön alaan. Viime vuosien ajalta voin mainita esim. tuomiokapitulin aseman muutokseen ja hallintolainkäyttölain säätämiseen liittyneen kysymyksen siitä, voiko tuomiokapituli toimia lainkäyttöviranomaisena sekä kirkollisvalituksen sääntelyn. Hallintolain ja julkisuuslain säätäminen ovat aiheuttaneet myös kirkkolain muutoksia samoin kuin virkamieslainsäädännön ja eläkelainsäädännön muutokset – vain eräitä esimerkkejä mainitakseni. Parisuhdelain säätämiseen liittyvä osittain surkuhupaisakin keskustelu kirkolliskokouksessa taitaa vielä jatkua. Naispappeuskysymys on varmaan jossain muodossa vielä monesti esillä. On selvää, että lainoppinutta asiantuntemusta tarvitaan ja tarve tulee oletettavasti entisestään lisääntymään oikeuden kansainvälistymisen myötä.
Tärkeimmät asiat tulevat kirkolliskokouksessa vireille kirkkohallituksen esityksenä. Kirkkohallituksessa on erittäin hyvä juridinen asiantuntemus ja kirkkohallituksen lainoppinut kirkkoneuvos osallistuu kirkolliskokoustyöhön. Hänellä on läsnäolo- ja puheoikeus kirkolliskokouksessa ja häntä kuullaan usein myös valiokuntatyössä. Kirkolla on myös oma laintarkastustoimikuntansa, joka tarkastaa etukäteen säännösehdotukset.
Kirkon edustajina kirkolliskokouksessa ovat hiippakuntien piispat ja kenttäpiispa, valitut 96 edustajaa, joista 32 on pappia ja 64 maallikkoa, saamelaiskäräjien valitsema saamelaisten edustaja sekä valtioneuvoston määräämä edustaja (KL 20:1.1). Saamelaisedustus tuli mukaan v. 1999 säädetyllä lainmuutoksella.
Valittujen kirkolliskokousedustajien joukossa voi luonnollisesti olla myös juristeja. Tällä hetkellä mm. Ritva Santavuori ja Kari Lehtola ovat kirkolliskokousedustajia, jos oikein muistan.
Valtioneuvoston edustaja tai ainakin hänen varamiehensä on tavallisesti myös juristi. Tämä onkin tärkeää kirkkolain säätämisjärjestyksestä (KL 2:2) johtuen. Ne kirkolliskokouksen hyväksymät ehdotukset, jotka koskevat kirkkolain säätämistä ja muuttamista ja joista eduskunta siten päättää, valmistellaan opetusministeriössä, jonka virkamiehet ovat käsittääkseni toimineet valtioneuvoston määrääminä edustajina.
Ilman säännöksiäkin on luonnollisesti selvää, että kirkolliskokous voi muiden viranomaisten tapaan kuulla asiantuntijoita. Asioiden valmisteluvaiheessa kirkkohallitus hankkii usein myös kirjallisia lausuntoja esim. oikeusministeriöltä.
Vuoteen 1996 saakka kirkon edustajina kirkolliskokouksessa toimi myös yksi KKO:n ja KHO:n keskuudestaan määräämä jäsen. Alun alkaen kirkolliskokouksessa oli ollut senaatin, hovioikeuksien sekä Helsingin yliopiston teologisen ja oikeustieteellisen tiedekunnan valitsema edustaja. Suomen itsenäistyttyä ja ylimpien tuomioistuinten tultua perustetuiksi korkeimpien oikeuksien määräämät jäsenet tulivat kirkolliskokousedustajiksi vuodesta 1925 lähtien senaatin perinnettä jatkaen.
Hovioikeuksien samoin kuin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen ja teologisen tiedekunnan edustus poistettiin vuonna 1973 tehdyllä lainmuutoksella. 1990-luvun alussa (v. 1992) KKO ja KHO esittivät kirkkohallitukselle osoittamassaan kirjelmässä ryhdyttäväksi sellaiseen kirkkolain muutokseen, että KKO ja KHO eivät enää valitsisi edustajaansa kirkolliskokoukseen. Esityksen pohjana oli oikeusneuvos Göran Portinin laatima muistio, jossa korostettiin erityisesti tuomioistuinten riippumattomuutta ja pidettiin KKO:n ja KHO:n yhteyttä kirkkoon kyseenalaisena nimenomaan periaatteellisella tasolla.
Kirkkohallitus oli asiasta samaa mieltä ja teki kirkolliskokoukselle asiaa koskevan esityksen (Kirkkohallituksen esitys kirkolliskokoukselle nro 1/1993). Esitys hyväksyttiin kirkolliskokouksessa pitkän valmistelun ja saamani käsityksen mukaan melko värikkäänkin keskustelun jälkeen ja eduskunta hyväksyi kysymyksessä olevan kirkkolainmuutoksen kesällä 1995 (999/1995).
Kun ylimpien tuomioistuinten edustus poistui kirkolliskokouksesta, ryhdyttiin samalla etsimään keinoja oikeustieteellisen asiantuntemuksen turvaamiseksi jatkossakin. Esillä oli useita vaihtoehtoisia malleja (ks. kirkkohallituksen esitykset kirkolliskokoukselle 1 ja 6/1995).
Ratkaisuksi tuli, että kirkolliskokous valitsee toimikaudekseen lainoppineen asiantuntijan. Tätä koskeva säännös sijoitettiin kirkkojärjestykseen (20:5 §). Lainoppineella asiantuntijalla on asianomaisen säännöksen mukaan oikeus olla saapuvilla kirkolliskokouksen täysistunnossa ja hän voi ottaa osaa keskusteluun, mutta ei päätöksen tekemiseen.
Lainoppineita asiantuntijoita on valittu kaksi. Ensimmäiset valittiin kirkolliskokouksen aloittaessa toimintansa toukokuussa 1996. Kirkkohallitus teki kirkolliskokoukselle esityksen lainoppineista asiantuntijoista. Kirkkohallitus totesi esityksessään (nro 2/1996), että kun asiantuntijat eivät ole kirkolliskokouksen jäseniä, on mahdollista, että korkeimpien oikeuksien jäsenet olisivat yksityishenkilöinä kirkolliskokouksen lainoppineina asiantuntijoina, jos heillä olisi siihen henkilökohtaista mielenkiintoa ja työtilanteen puolesta mahdollisuuksia. Kirkolliskokouksen näin saaman oikeudellisen asiantuntemuksen kannalta tilanne olisi tällöin lähes entisenlainen. Merkittävin ero olisi se, että asiantuntija ei voi toimia lakivaliokunnan puheenjohtajana, vaikka hänen asiantuntemuksensa muutoin onkin valiokunnan käytössä.
Ensimmäisiksi lainoppineiksi asiantuntijoiksi valittiin kirkkohallituksen esityksen mukaisesti oikeusneuvos Markku Pellinen, joka sittemmin kuoli vaikeaan sairauteen, sekä hallintoneuvos Pirkko Ignatius. Lainoppineet asiantuntijat valittiin siten ylioikeuksien jäsenistä. He toimivat tehtävässään kirkolliskokouksen valitsemina yksityishenkilöinä olematta ylimpien tuomioistuinten edustajia.
Kirkon taholta ymmärrettiin se, että ylimpien tuomioistuinten edustus kirkolliskokouksessa on tuomioistuinten riippumattomuuden ja ylimpien tuomioistuinten perustuslakiin nojaavien tehtävien kannalta ongelmallinen, joskin ratkaisusta oltiin kirkon piirissä ainakin aluksi osittain pahoillaan.
Jälkeen päin ajatellen pidän KKO:n ja KHO:n esitystä ja siitä seurannutta lainmuutosta erittäin viisaana. Kirkolla ja tuomioistuinlaitoksella on pitkä historiallinen perinne juridisen asiantuntemuksen käytön suhteen. Maailma on kuitenkin muuttunut ja tuomioistuinten riippumattomuus on nykyisin entistä korostuneempaa. On syytä myös todeta, että kirkonkin piirissä esitettiin jo 1970-luvulla ajatus, että kirkolliskokouksen luonteeseen ei sovellu, että siihen kuuluu tuomioistuimien tai muiden viranomaisten valitsemia edustajia (Kirkon hallintokomitea).
Voi tietysti kysyä, onko ylioikeuksien jäsenten valitseminen lainoppineiksi asiantuntijoiksikaan sopusoinnussa tuomarin riippumattomuuden kanssa. En voi nähdä tässä ongelmia. Lainoppineet asiantuntijat ovat kirkolliskokouksen valitsemia ja tarvitsevat omilta virastoiltaan virkamieslainsäädännön edellyttämän luvan. Lainoppineet asiantuntijat eivät ole myöskään kirkolliskokousedustajia, vaan pelkkiä asiantuntijoita, joita kuullaan. Vertailun vuoksi voi mainita, että eduskuntakin kuulee monesti ylimpien tuomioistuinten jäseniä, jotka ovat kokeneita lain soveltajia ja pystyvät usein arvioimaan mm. ehdotettujen säännösten toimivuutta käytännössä. Lainoppineen asiantuntijan tehtävä ei voi aiheuttaa ongelmia myöskään ylioikeuden jäsenen työssä.
Toimin itse kirkolliskokouksen lain-oppineena asiantuntijana kaksi kirkolliskokouksen toimikautta eli vuodesta 1996 vuoteen 2004 saakka. Oletan, että oma valintani johtui erityisesti siitä, että olin ollut oikeusministeriön edustajana piispa Sihvosen johtaman tuomiokapitulikomitean jäsenenä 1990 luvun vaihteessa. Mainittu komitea käsitteli kirkon ja valtion suhteita ja tuomiokapitulilaitoksen siirtämistä kirkon haltuun. Pyydettäessä suostumustani lainoppineen asiantuntijan tehtävään minulle painotettiin myös sitä, että olin ollut oikeusministeriössä lainvalmistelutehtävissä osallistuen muun ohella hallintolainkäyttölain valmisteluun. Tuomiokapitulin uuden aseman voitiin odottaa edellyttävän tuomiokapitulin lainkäyttöasioiden uutta tarkastelua ja muun ohella valitusteiden sääntelyn miettimistä.
Koin tehtäväni lainoppineena asiantuntijana erittäin mielenkiintoiseksi ja haastavaksi. Kirkolliskokouksen lainoppineena asiantuntijana oli mahdollista ikään kuin aitiopaikalta nähdä, miten kirkon ylin päättävä elin ja myös kirkollishallinto toimii ja mitkä olivat ajankohtaiset ongelmat. Tehtävästä on ollut itselleni paljon hyötyä myös varsinaisessa virassani KHO:n jäsenenä. Käytännössä lainoppineet asiantuntijat ovat useimmiten läsnä kirkolliskokouksen täysistunnoissa ja osallistuvat valiokuntatyöhön. Erityisen mieluisana mieleeni on jäänyt myös yhteistyö valiokuntien sihteerien ja valtioneuvoston edustajan kanssa, samoin kuin monet keskustelut ja yhteistyö kirkkohallituksessa toimivan kirkkoneuvos Halttusen kanssa. Tavoitteena on ollut mahdollisimman selvä sääntely ja juridisten kysymysten yhteinen pohdinta.
Pirkko Ignatius
Hallintoneuvos
