Laki, oikeus ja Kolmas valtakunta

Laki, oikeus ja Kolmas valtakunta

Teksti Pekka Karras Piirros Getty Images

Tuskin mitään muuta ajanjaksoa on analysoitu niin tarkkaan kuin Kolmannen valtakunnan eli kansallissosialistisen Saksan aikaa oikeushistoriassa. Tämän työn tulokset auttoivat myös jossain määrin Saksojen yhdistysprosessia 1990-luvulla. Tuolloin oli aika selvittää sosialistisen diktatuurin jättämiä ongelmia ja saattaa itäinen Saksa oikeusvaltioiden pariin. Itävallan osalta vastaavaa analyysiä ei ole tehty yhtä laajasti.

Juristien ja oikeuslaitoksen osuutta totalitäärisessä kansallissosialistisessa valtiossa ovat kuvanneet oikeushistorian alan teoksissaan mm. B. Ruthers ”Entartetes Recht. Rechtlehren und Kronjuristen im Dritten Reich” (München 1988) ja l. Muller ”Furchtbare Juhsten. Die unbewältigte Vergangenheit unsererJustiz” (München 1987). Molemmat painokset ovat uusittuja ja jälkimmäinen teos on myös käännetty englanniksi.

Ruthers perustelee teostansa sillä, että hän haluaa kertoa aikamme lakimiehille kansallissosialistisen oikeuden kehitysprosessin, ajattelutavan ja sen, missä oloissa juristit joutuivat toimimaan vuoden 1933 Hitlerin valtaannousun jälkeen. Ruthers kertoo, miten kaikki oli mahdollista ja miten kaikki muuttui oikeusperversioksi eli oikeus menetti perimmäisen toimintansa tarkoituksen varmistaa oikeusturva yhteiskunnassa. Ruthers analysoi myös, mitä mahdollisuuksia lakimiehillä ja oikeuslaitoksella oli estää demokratian vastaisia voimia ja epäoikeutta, toisin sanoen mielivaltaa pääsemästä valtaan demokraattisessa oikeusvaltiossa. Vastaus on varsin yksinkertainen; etabloitunut totalitäärinen valta estää vastarinnan. Ennen vallan etabloitumista voidaan toimia ja estää oikeusperversion valtaanpääsy.

Hitlerin ja hänen puolueensa (NSDAP) valtaanpääsyn takana oli monia syitä. Tärkein ehkä oli, että Weimarin tasavalta oli talousvaikeuksissaan sellaisessa alennustilassa, että mikä tahansa vaihtoehto kuulosti kansan mielestä hyvältä.

Hitler voitti vaalit 1932 ja hänet nimitettiin valtakunnan kansleriksi tammikuun viimeisenä päivänä 1933. Ääniä hänen puolueensa sai tuolloin vaaleissa suurimpana puolueena 37,4 %.

Kansallissosialisteilla oli siten enemmistö valtiopäivillä yhdessä pienempien liittolaispuolueiden avulla. Saksan valtiopäivät hajotettiin helmikuun alussa 1933 ja uudet vaalit määrättiin toimeenpantavaksi. Heti perään annettiin hätätila-asetus, jolla rajoitettiin mielipiteenilmaisu- ja kokoontumisvapautta.

Saksan valtiopäivätalo poltettiin 27.02.1933. Teosta syytettiin kommunisteja ja tämän vuoksi annettiin samana päivänä poikkeustila-asetus. Asetuksella kumottiin perustuslain takaamat kansalaisvapaudet. Useat Saksan kansalaiset poistuivat maasta, muun muassa kirjailija Bertolt Brecht. Juutalaista uskontoa tunnustavat virkamiehet erotettiin. Viimeiset usean puolueen vapaat vaalit järjestettiin maaliskuussa 1933 ja Hitlerin johtama puolue, NSDAP, sai 43,8 % äänistä.

Osavaltioiden itsemääräämisoikeudet kumottiin maaliskuussa 1933. Tätä toimenpidettä kutsuttiin nimellä ”Gleichschaltung” eli yhdenmukaistaminen. Ensimmäiset keskitysleirit perustettiin, koska vankilat olivat jo täpötäynnä. Valtalaki annettiin 23.04.1933, ja hallitus sai sen nojalla täydellisen lainsäädäntövallan neljän vuoden ajaksi. Ammattiyhdistykset lakkautettiin toukokuun alussa 1933 ja tilalle tuli Saksan Työrintama (DAF). Ainoa puolue oli heinäkuusta 1933 alkaen NSDAP. Muut puolueet ja niiden sanomalehdet lakkautettiin. Saksan kirkot vaikenivat ja hyväksyivät uuden hallinnon. Juristikunta vaikeni ja sopeutui. Rotulait julistettiin Nurnbergin puoluekokouksessa 15.09.1935 ja hakaristilipusta tuli Saksan virallinen lippu. Laillisen kansalaisvastarinnan aika oli lopullisesti ohi ja jäljelle jäivät vain laittomat vastarintakeinot.

Jotkut historioitsijat ovat esittäneet, että mikäli Hitler olisi menehtynyt vaikkapa vuonna 1938, hän olisi jäänyt historiaan sankarina. Kansallissosialismi oli tuolloin pelastanut Saksan valtiollisen, henkisen ja taloudellisen hajaannuksen tilasta. On esitetty, että tätä mieltä kansa oli 90-prosenttisesti vuonna 1938. Myönteisiä saavutuksia oli vaikea vastustaa, vaikka ei Johtajan ideologiaa olisi hyväksynytkään. Tämä ”talousihme” oli kuitenkin rakentunut velanoton varaan.

Hitler suosi lainsäädännössä ja asetuksissa yleislausekkeita. Hän säädätti itse lakinsa ja valvoi niiden seurantaa. Yleislausekkeet, raamilainsäädäntö ja puitelait olivat, mitä Hitler tarvitsi. Hän ei halunnut sitoutua määriteltyihin sääntöihin, sillä nämä ehkäisivät ”liikkeen” poliittista joustavuutta.

Oli parempi nojautua mukautuvaan tuomarikuntaan kuin sitoutua säädöksiin. Näin luotiin kansallissosialistista oikeusjärjestystä.

Professori Justus Wilhelm Hedemann varoitti vuonna 1933 kirjassaan ”Die flucht in die Generalklauseln. Eine Gefahr fur Rechf” terävästi yleislausekkeiden käytöstä lainsäädännössä. Niiden käyttö valtavälineenä oli uhka oikeusjärjestelmälle. Tämäkin varoitus tuli liian myöhään. Hedemannkin alistui ja sopeutui.

Kansallissosialistisen valtio-opin mukaan valtio oli kansanvaltio, jossa lähtökohta ei ollut valtio, vaan kansa. Valtio oli Johtajavaltio. Se erosi diktatuurivaltiosta sillä perusteella, että lähtökohtana oli kansa. Parlamentaarisesta valtiosta se erosi siinä, että se oli Johtajavaltio. Johtaja oli vastuussa kansalle ja jumalalle ja hänen tehtävänään oli toteuttaa ”kansan tervettä oikeuskäsitystä”.

Oikeuskäsitys taas lähti siitä, että kansalaisella ei ollut mitään yksilöoikeuksia, joita valtion olisi pitänyt kunnioittaa.

Liberaalisessa oikeusteoriassa valtio ja oi-keus ovat erillisiä käsitteitä. ”Fuhrerin” eli Johtajan Saksassa näin ei ollut.

Hitlerin ensimmäinen oikeusministeri oli kansalliskonservatiivisen puolueen edustaja Franz Gurtner (1933–1940). Mainittua puoluetta tarvittiin tuolloin poliittisena apuna. Hitler sivuutti puolueelle uskollisen ”Reichsrechtsfuhrerinsä” Hans Frankin, joka yritti saada vaikutusvaltaa luomalla saksalaisen oikeuden Akatemian, jossa jäseninä olisivat kaikki johtavat ja näkyvät saksalaiset juristit mukaan lukien yliopistojen tiedekunnat. Akatemialla piti olla merkittävä asema luotaessa kansallissosialistista oikeutta. Akatemian johtaja Frankin ja eräät muut olivat esittäneet uutta järjestystä arvostelevia puheenvuoroja. Akatemia itsessään oli tyyppiesimerkki kansallissosialistien tavasta organisoida eli luoda päällekkäisiä ja keskenään kilpailevia toimintoja ja järjestelmiä.

Akatemian oli määrä luoda ”Volksgesetzbuch” eli kansanlakikirja. Tällä Frank tavoitteli Hitlerin suosiota. Nurnbergin rotulait työstettiin kuitenkin oikeusministeriössä eikä akatemia ollut niihin vaikuttamassa. Itse akatemiasta Hitler lausui myöhemmin Frankin ja muiden puheiden takia: ”Tuon oppositiopuodin annan repiä maan tasalle”, vaikkakin itse oli sallinut sen perustamisen. Sittemmin Frank menetti asemansa ja päätyi vain Puolan kenraalikuvernööriksi.

Hitler lopetti tuomareiden riippumattomuuden puheessaan 26.04.1942 Berliinin valtiopäivillä. Tuolloin Hitler ilmoitti, että hänellä on laillinen oikeus sivuuttaa tuomioistuimen päätös, mikäli tuomari ei ole täyttänyt velvollisuuttaan valtiota kohtaan. Hän teki myös selväksi, ettei saisi rauhaa, ennen kuin jokainen saksalainen käsittäisi, että on häpeä olla juristi.

Kansallissosialistisesta oikeudesta on tunnettu berliiniläisprofessori Ernst Nolte todennut, että siitä tai kansallissosialismista aatteenakaan ei löydy kovin paljon kirjallisia tuotteita sen omalta aikakaudelta. Kyseenalaisista saavutuksista ainoa poikkeus oli lyömätön tekniikka kaasuttaa ihmisiä. Sen sijaan aatteen tiimoilta löytyy kyllä runsaasti kirjoituksia vuosisadan alkupuolelta.

Mitään uutta ei ollut 1930-luvulla siis luotu. Rodunjalostuskin perustui 1900-luvun tieteellisiin kirjoituksiin. Näissä kirjoituksissa esitettyjä aatteita ovat monet maat soveltaneet lainsäädännössään jopa toisen maailmansodan jälkeenkin. Esimerkiksi juutalaisten vainolla ja syrjinnällä on synkkä historia monissa maissa, myös niin sanotuissa liittoutuneissa maissa ennen Hitlerin aikakautta.

Oikeusministeriöllä oli keskeinen rooli lainsäädännön osalta Kolmannessa valtakunnassa. Oikeusministeriö tuotti pikaisessa tahdissa Johtajan edellyttämiä lakeja. Parlamentilla ei ollut enää merkitystä, koska sitä ei kutsuttu koolle muuta kuin kuulemaan Johtajan puheita.

Kansallissosialistista oikeutta ei tutkijoiden mukaan voida määritellä, tuhatvuotinen valtakunta kun kesti vain 12 vuotta. Näin lyhyenä aikana ei kansallissosialistista oikeutta tai lakikokoelmaa tietenkään saatu aikaan. Kansallissosialistit suhtautuivat kuitenkin vihamielisesti niin roomalaiseen oikeuteen kuin muihin tunnettuihin ja ”vieraisiin” oikeusoppeihin. Germaanista ja varhaisgermaanista oikeusoppia etsittiin ja yritettiin luoda. Saksalaiset lakimiespäivät saivat näkyviä tunnuslauseita kuten: ”Fuhrerin tahto on kansan /a/c/” tai ”Fuhrer suojelee oikeutta”.

Kansanlakikirja, joka käsitti kaikkiaan 220 sivua tekstiä, löydettiin toukokuussa 1945 eräästä kirjekuoresta. Tätä kansanlakikirjaa olivat asiantuntijat työstäneet sentään kuusi vuotta.

Nollahetki, Stunde Null

Saksa luhistui ja antautui ehdoitta 08.05.1945. Tätä hetkeä kutsutaan nollahetkeksi. Silloinen oikeusministeri Georg Thierack (1940–1945) istui tuolloin brittiläisellä vankileirillä. Voittajien sotilastuomioistuimet tulivat saksalaisten tuomioistuinten tilalle. Liittoutuneet perustivat myös Kontrollineuvoston heinäkuun lopussa 1945. Neuvosto toimi Berlin–Schönebergin Kammergerichts -rakennuksessa eli samassa talossa kuin sodan aikana oli Roland Freislerin kansantuomioistuin, Volksgerichtshof. Juuri tämä tuomioistuin oli kansallissosialistisen järjestelmän luomus ja ainoastaan poliittinen tuomioistuin. Jälkimaailmalle siitä näkyvin osuus on tullut esiin Hitlerin kesäkuisen murhayrityksen 1944 jälkeisissä elokuvissa, joissa Roland Freisler toimii tuomarina. Hitler itse oli aikanaan antanut henkilökuvauksen Freislerista: ”Mieshän on luonteeltaan bolshevikki”.

Edellä mainittu Kontrollineuvosto mitätöi kaikkiaan 9 573 lakia ja asetusta, jotka oli säädetty 30.01.1933 ja 08.05.1945 välisenä aikana. Ne mitätöitiin ex nunc. Mitätöinnit koskivat erityisesti lakeja, joissa oli rasistisia määräyksiä. Voimaan jäi kuitenkin useita siviililainsäädännön lakeja, jotka ovat osin vielä tänäkin päivänä voimassa ja jotka kuvastavat Kolmannen valtakunnan lainsäädännöllistä uudistustyötä. Suuri osa tästäkin työstä pohjautuu Saksan Weimarin tasavallan aikaiseen oikeudelliseen ongelmapohdintaan. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa pyhäpäivän työkielto eli sunnuntaina ei voi edes pestä autoa huoltoaseman automaatissa.

Demokratisointiprosessi alkoi jo ennen Länsi-Saksan vuoden 1949 perustuslakiuudistusta ja jatkui myös sen jälkeen. Samoin jatkuivat tuomarikunnan puhdistusprosessit. Vuonna 1961 säädettiin laki. jonka nojalla tuomarit saattoivat jäädä täydelle eläkkeelle poliittisten rasitteiden vuoksi erityistä syytä ilmoittamatta. Vain 149 tuomaria ja syyttäjää käytti tätä mahdollisuutta hyväkseen. Tuomareiden lukumäärä oli ollut ennen sotaa noin 14 000 ja asianajajien noin 17 000.

Todettakoon lopuksi, että entisenlaiset totalitääriset mahdit eivät toki nykyään voi nousta valtaan historiallisessa muodossaan. Mutta onko nykyinen, moderni yhteiskunta ja kansa vapaa ihmismielen vaikuttamiseen tähtäävistä pyrkimyksistä? Oikeusjärjestys on arvosidonnaista. Arvoista vapaa oikeus on arvotonta. Sanonnalla ”kansan terve oikeuskäsitys” on epämukava kaiku.