Lakimiehet ja oikeuspolitiikka 1970-luvun Suomessa

Vaikka lakitieteen tohtori Urho Kaleva Kekkonen oli jo 1930- ja 1940-luvuilla toiminut oikeusministerinä kahteenkin otteeseen, lienee oikeutettua sanoa, että hän kohtasi lakimieskunnan ryhmänä näyttävimmin vasta 1960-luvun yhteiskunnallisen heräämisen mainingeissa. Tapahtumien kulku ansaitsee aivan oman paikkansa ammattikuntamme muisteloissa. 1970-luku oikeuspolitiikan turbulenssiaikaa.

1970-luvun alussa olivat sotavuosiemme jälkeiset suuret ikäluokat tulleet työmarkkinoille ja opinahjoihin, elintasomme oli nousussa. Kuten muuallakin läntisessä maailmassa, nuorten energia purkautui nyt seisovaan tilaan jääneen yhteiskuntarakenteen uudelleenarviointiin. Oltiin järjestelmiimme kohdistuvien muutosvirtausten kannalta ennennäkemättömässä tilanteessa.

Maamme identiteetin kannalta keskeiset rakenteet saivat kokea sen; korkeakoulut, yleisradio, kirkon ja valtion suhde, yritysdemokratia, sukupuolten tasa-arvo, koululaitos, virkanimitysjärjestelmät ja tasa-arvo nousivat kaikki samaan aikaan kriittisten mielenilmaisujen kohteiksi. Oikeuslaitos ja koko lakimieskunta saivat myös osansa.

Lakimieskentän vaihtoehtoliikkeet aktivoituivat 70-luvun lopussa

Myös järjestökentällä venyi ja paukkui. Usea yhteiskuntakriittinen reformiliike nosti päätänsä. Nämä tulivat alkaneen vuosikymmenen aikana esittämään värikästä roolia rakenteiden uudistamista koskevassa julkisessa keskustelussa. Oikeuspoliittista reformia ajoi Suomen Demokraattiset Lakimiehet, syrjittyjen oikeuksia puolusti Marraskuun Liike, vankein­hoidon uudistuksia ajoi professori Bo Palmgrenin puheenjohdolla Krim.

Vanhan kansandemokraatteja lähellä olleen Demokraattiset Lakimiehet -yhdistyksen herätti pitkästä horroksesta viiden lakimiehen laatima kriittinen julkilausuma. Eräs kirjoittajista oli vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana aloitteleva K.J. Lång, joka sittemmin – vuoden 1971 lopulla – toimi myös oikeusministerinä pääjohtaja Teuvo Auran lyhytaikaisessa virkamieshallituksessa.

Julkilausumaan yhtyi joukko lakimiehiä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Pääosan madonluvuista sai Suomen Lakimiesliiton ”aatteellinen yksipuolisuus ja eriarvoinen etujärjestöpolitiikka”. Lausumassa kutsuttiin mukaan demokraattisten yhdistykseen, joka ajaisi ”laajemmalta ideologiselta pohjalta edistyksellistä vaihtoehtoa oikeus- ja yhteiskuntapoliittiseen suunnitteluun ja päätöksentekoon”.

Kansalaiset epäilivät oikeudenhoidon puolueettomuutta

Suomen Gallup Oy:n kyselyt kansalaisten asenteista tuomioistuinlaitoksen puolueettomuutta kohtaan osoittivat 1960-luvun puolessa välissä, että vain kolmasosa suomalaisista uskoi kansalaisten saavan samanlaisen kohtelun tuomioistuimen edessä syntyperästä, varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Tulosten synnyttämä keskustelu antoi Tampereen yliopistossa aiheen asenteiden oikeussosiologiselle tutkimukselle. Tehtävän sai yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Raimo Blom valvojinaan professori Paavo Seppänen ja Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtajana 1964–1966 toiminut professori Jaakko Uotila.

Blomin väitöskirjana alkuvuodesta 1970 julkaistu tutkimus osoitti selvästi, että kansalaisten keskuudessa tunnetaan epäluottamusta tuomioistuinlaitoksen puolueettomuutta kohtaan. Lakimiesliiton taholta arvosteltiin selvitysmetodia, mutta todettiin tarpeelliseksi suhtautua tuloksiin vakavuudella.

Liitto oli jo edellisen vuosikymmenen aikana muun muassa julkaisemiensa oikeushallinnon varjobudjettien ja oikeudenhoidon tavoiteohjelman kautta tehnyt lukuisia esityksiä oikeuslaitoksen kehittämiseksi: ”On tunnettua, että suuren yleisön mielenkiinnon herääminen usein edistää uudistusten toteuttamista. Tässä suhteessa olisi toivottavaa, että julkinen keskustelu voimistuisi…”.

Toisaalta Uotila paheksui julkisesti seikkaa, että Blom väitöstilaisuuden esitelmässään esitti tutkimustulokseen perustuvina tosiasioina muun muassa, että tuomio­istuinten kannanotot riippuisivat syytetyn yhteiskunnallisesta asemasta ja että tuomarien yhteiskunnallinen samaistuminen vaikuttaisi tuomioiden ankaruuteen. ”Tutkijan pitää voida käydä arkaluontoiseen ja vaikeaan tehtävään käsiksi ilman ennakkoasenteita”, Uotila lausui.

Kekkonen Suomen lakimiehet saivat pyyhkeitä

Liiton toivomus toteutui. Ja oikein Porvoon mitalla: Lakimies-lehden 70 vuotta täyttävälle tasavallan presidentille Urho Kekkoselle omistetussa juhlanumerossa julkaistiin 3.9.1970 otsikolla ”Kansanvallasta ja sen toteutumisesta lainkäytössä” merkkipäiväsankarin kärjekäs haastattelu, josta tuli laaja-alaisen ja kiihkeänkin oikeuspoliittisen keskustelun lähtölaukaus. Lakimieskunta havaitsi elävänsä Kekkosen Suomessa.

Haastattelussa Kekkonen heristi lukkarinkeppiään etenkin lainvalmistelijoille, tuomioistuintuomareille ja poliiseille. Osansa sai silti koko lakimieskunta: ”Vanhoilliset professorit muokkaavat lakimieskuntaa sulkeutuneeksi ryhmittymäksi, jonka näkökulma on annetun opetuksen vuoksi ahdas ja joka tosiasiassa, vaikka ei aina tietoisesti, pyrkii turvaamaan olemassa olevien arvojen säilymisen.”

Blomin väitöstilaisuudessa esittämiä teesejä noudattaen presidentti luetteli korjattavia epäkohtia: lainsäädäntövalta oli virkamiesten käsissä eduskunnan päätösmahdollisuuksia ja valtaa sitoen, lakimieskoulutuksen ideologinen yksipuolisuus tuli murtaa. Lisäksi: ”Vanhoillisuuden kehä tuomioistuin­laitoksen rekrytoimis- ja ylenemisjärjestelmässä olisi kuitenkin saatava murretuksi. Virkojen määräaikaisuus voisi myös tuomioistuinlaitoksen piirissä tulla kysymykseen. Korkeimpien oikeuksien osalta olisi ehkä syytä ainakin tutkia sitä mahdollisuutta, että eduskunnalle annettaisiin näiden jäsenten valinta.”

Urho Kekkosen haamukirjoittajat

Haastattelu ei täyttänyt tavanomaisia tunnusmerkkejä sikäli, että niin kysymykset kuin vastauksetkin olivat työryhmän laatimia. Kekkonen oli jo alkuvuodesta ohjeistanut kansliapäällikkönsä Antero Jyrängin valmistelemaan asiaa Raimo Blomin kanssa.

Parivaljakon jatkeeksi Jyränki otti mukaan kolme juristia: OTL Lars D. Erikssonin sekä OTT:t Antti Kivivuoren ja Olavi Heinosen. Haastattelun johdannossa kuitenkin ilmoitettiin kysymysten laatijoiksi OTT Aulis Aarnio sekä lisensiaatit Ilmari Ojanen ja Matti Savolainen. Eikä ollut sattuma, että kaikki kahdeksan myös olivat Demokraattisten Lakimiesten julkilausuman allekirjoittajia.

Muistellessaan vuosikymmenten takaisia tapahtumia vuonna 2007 Eriksson luonnehti haastattelun olleen aikansa ”vasemmistodemari­näkemys, johon Kekkonen ei ollut itse kirjoittanut montaakaan riviä. Vasemmistodemarijengi tulee ja sanoo, mitä presidentin pitää sanoa”.

 

Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen (1972 – 1975) sosiaalidemokraattiset ministerit Matti Louekoski ja Ulf Sundqvist jatkoivat vuosikymmenen alussa liikkeelle lähtenyttä instituutioiden ”uudelleen arviointia”. Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalainen kuvasi tapahtumia. Kuva julkaistaan taiteilijan perikunnan antamin luvin.

Lakimiesliitto avaa keskustelua

Presidentin haastattelu herätti julkisuudessa pitkään jatkuneen oikeus­poliittisen keskustelun. Lakimiesliiton taholta lausuttiin tuoreeltaan toivomus puheenvuoron myönteisestä vaikutuksesta oikeuslaitoksen kehittämiseen, mutta samalla torjuttiin ajatus tuomarien poliittisesta riippuvuudesta.

Liiton puheenjohtaja oikeusneuvos Sakari Sohlberg totesi lehdistölle annetussa tiedotteessa tuomarien arvomaailman vierauden kansalle jääneen haastattelussa perustelematta. ”Tuomarien riippumattomuus on kansalaisvapauksien ja oikeusturvan tärkein tae.”

Sohlberg myös huomautti haastattelun osoittavan, että tasavallan presidentti ei ollut täysin ajan tasalla oikeuslaitoksen toiminnasta ja hengestä. Tavoilleen uskollisena Kekkonen vastasi arvosteluun niin sanotulla myllykirjeellä, johon Sohlberg puolestaan vastasi – aiheuttaen uuden myllykirjeen.

Herrat taittoivat peistä tuomarien arvomaailman vaikutuksesta asenteisiin, ja esille nostettiin haastatteluaineiston viittaama sotaylioikeustapaus, jossa juuri Sohlberg oli toiminut syyttäjänä. Voimakkaita tunteita herätti myös professori Paavo Kastarin toteamus presidentin kannanotoista vain erään arvovaltaisen henkilön lähinnä poliitikkona esitettynä käsityksenä: ”Siinä mielessä hän on esittänyt rajun kritiikkinsä ja yksipuoliset yksinkertaistuksensa”, Kastari ivaili. Kekkonen mielestä tämä kritiikki oli häneen kohdistettu ”kaikkein törkein hyökkäys”.

Presidenttihaastattelun tiimoilta liitto myös järjesti poliittisille toimittajille tilaisuuden, jossa samansuuntaista kantaa presidentin haastatteluun ottivat kihlakunnantuomari Börje Planting, professori P.J. Muukkonen ja lainsäädäntöneuvos Matti L. Aho.

Vauhtia saanut oikeuspoliittinen keskustelu jatkui kuumana vuoden 1970 syyskuun jälkeen kaikissa tiedotusvälineissä koko syksyn ja seuranneen runsaan vuodenkin ajan. Mutta oikeuspolitiikan uusi tuleminen näkyi myös toimenpiteinä.

Valtioneuvosto antoi ministerivaliokunnalle tehtäväksi valmistella oikeushallinnon kokonaisuudistusta, Lakimiesliitto järjesti yhteistyössä Jyväskylän Kulttuuripäivien kanssa kesällä 1971 oikeuspolitiikan seminaarin ja Helsingin yliopiston oikeustieteen ylioppilaat vaativat muutoksia opintosuunnitelmaan. Poliittisesti suuntautuneita lakimiesyhdistyksiä syntyi Demokraattisten Lakimiesten vastapainoksi sekä oikeistolaisin että keskustalaisin tunnusmerkein, tuoreiden korkeakouluja ja Yleisradiota koskevan lainsäädännön muutosesitysten lisäksi asetettiin komiteat valmistelemaan perustus­lakiuudistusta ja avioliittolain muutosta.

Tapahtumien tuoksinassa tapahtui ylilyöntejäkin: Lakimiesliiton oikeuspoliittisen konferenssin valmistelutoimikunnan kokousta salakuunneltiin, epäilyt kohdistuivat Demokraattisiin Lakimiehiin. Jyväskylän kesän konferenssin naapuriin ilmestyikin Demokraattisten Lakimiesten varjoseminaari. Sen ohjelmaan osallistui aikaisemmin samana päivänä Lakimiesliiton maahan kutsumana esitelmöitsijänä ollut Saksan Demokraattisen Tasavallan DDR:n korkeimman oikeuden presidentti Heinrich Toeplitz. Varjoseminaarin järjestäjät olivat siis hyvissä ajoin varanneet presidentin illan…

Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen Lakimiespäivien avajaisissa vuonna 1973. Taustalla vasemmalta oikealle eduskunnan apulaisoikeusasiamies Aapo Lehtovirta, oikeusasiamies Kaarlo L. Ståhlberg, oikeusneuvos Sakari Sohlberg, oikeuskansleri Risto Leskinen, Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Aarne Nuorvala, Korkeimman oikeuden presidentti Antti Hannikainen, oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte ja Tasavallan Presidentin adjutantti Lasse Wächter.

Uudistukset liikkeelle

Julkisen keskustelun siivittämänä valtioneuvosto asetti erityisen oikeus­laitostoimikunnan tehtävänään tarvittavien uudistusten ehdottaminen aikaisemmat valmistelut huomioon ottaen.
Johtoon asetettiin Kekkosen juuri oikeusneuvokseksi nimittämä Olavi Heinonen, joka saman tien kutsui toimikunnan sihteeriksi toisen presidenttihaastattelun puuhamiehen Aulis Aarnion. Kolmanneksi pyöräksi tuli lainsäädäntöneuvos Henrik Grönqvist.

Tuttua aihetta koskeva mietintö valmistuikin nopeasti ja sisälsi haastattelussa esitetyt toimenpiteet ”tuomioistuinlaitoksen demokratisoimiseksi” jokseenkin sellaisenaan. Mullistusta esitettiin uskomalla määräaikaistavat tuomarinimitykset poliittisesti valituille elimille, mikä toi hakematta mieleen DDR:ssä toteutetun kommunistisen järjestelmän.

Politisointia tarkoittava malli ja siinä ohessa toimikunnan jäsenet saivat lausuntokierroksen yhteydessä osakseen oloissamme harvinaisen kiihkeän julkisen ryöpytyksen. Ehdotukset eivät näiltä osin toteutuneetkaan, Kekkonenkin veti tukensa pois vaikenemalla.

Mutta varsinainen lainvalmistelu­työ sai vauhtia.

Oikeusministeriössä kansliapäällikkö Kai Korte lainsäädäntö­neuvoksineen pani tuulemaan. Toteutettiin alioikeuksien hallinnonuudistus, alituomareiden kokonaispalkkaus ja syyttäjälaitoksen uudelleenjärjestely. Myös lakimiesharjoittelukomitea esitti mietintönsä, samoin oikeustieteellisten opintojen uudistuskomitea ja korkeimman oikeuden kehittämistä selvittänyt komitea.

1970-luvun aikaisen jyrkän vastakkainasettelun ollessa tänään jo kaukana takanapäin voinee todeta silloisen julkisen keskustelun, kuten toistamiseen järjestetyn Jyväskylän konferenssin toimineen ”varjoineen” myönteisessä mielessä eri kehityssuuntien rakentavina kartoittajina.

Samassa hengessä myös perinteistä näkökulmaa edustavat lakimiehet järjestöineen avautuivat julkisesti käytävälle arvioinnille ja perustelemaan kantaansa vaihtoehto­liikkeiden uudistusvaatimuksiin nähden. Vielä tänäänkin ajankohtaisia kipukohtia käsiteltiin omissa seminaareissaan, aiheina esimerkiksi yksilön oikeusturva viestinnässä ja lääkintäalan oikeussuojaongelmat.

Myös uudet yhteydet muiden maiden järjestelmiin toivat vaihto­ehtoisia näkökulmia. Aikaisemman Skandinaviaan suuntautuneen yhteydenpidon lisäksi myös Lakimiesliitto aktivoitui muilla suunnilla: matkaohjelmaan tuli DDR:ssä Itämeren viikon lakimiespäivät ja Saksan liittotasavallassa vastaava valtakunnallinen tapahtuma. Ensiaskeliaan ottavan liiton koulutuskeskuksen seminaareissa esitelmöi asiantuntijat sekä idästä että lännestä.

Kekkosen Suomessa siis keskusteltiin, väiteltiin, arvioitiin ja suunniteltiin. Tasavallan presidentin aikaisempi välitön suhtautuminen lakimiehiin viileni muutamaksi vuodeksi, mutta perinteisten Lakimiespäivien avajaisten aikaisempi moninkertainen kunniavieras kunnioitti kuitenkin jälleen tapahtumaa seuraavan kerran jo vuonna 1973. Myllykirjetunnelman voitaneen katsoa laantuneen ainakin sen jälkeen kun lakimiesjärjestöt olivat vuonna 1975 yhteisesti toimittaneet presidentin 75-vuotissyntymäpäivää juhlistavan julkaisun.