Lakimiehet ja ruotsin kieli
Ruotsin valtakunnassa ja vielä pitkään Suomen suuriruhtinaskunnassakin virallinen kieli oli ruotsi. Se oli myös lakimiesten vallitsevana käyttämä kieli. Vuosien 1863 ja 1883 kieliasetuksilla luotiin perusta suomen kielen asemalle tuomioistuimissa ja virastoissa. Silloinkin, kun enemmistö lakimiehistä oli jo suomenkielisiä, lakimieseliitin ruotsin kielen taito oli kuitenkin yleensä erinomainen. Niinpä neljä ensimmäistä lakimiespresidenttiä – Ståhlberg, Svinhufvud, Ryti ja Paasikivi – olivat käyttäneet ruotsin kieltä perhepiirissä tai oppineet sen hyvin työssään.
Nyttemmin äidinkieleltään suomenkielisten lakimiesten mahdollisuudet käyttää ruotsin kieltä ovat vähäisemmät. Jos ruotsinkielisten ryhmään tulee yksi suomenkielinen, kieli muuttuu herkästi
suomeksi, ellei tiedetä asianomaisen puhuvan hyvää ruotsia. Tämä voi johtua kohteliaisuudesta tai siitä, ettei haluta kuulla kankeaa ruotsia. Samalla se estää suomenkielisiä harjaannuttamasta toista kotimaista.
Moni suomenkielinen lakimies on toki määrätietoisesti opetellut ruotsin kieltä. Tähän tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden pohjoismainen yhteistyö. Missään muualla maailmassa ei ole kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti niin vahvaa valtioiden ryhmää kuin Pohjoismaat.
Tämä koskee myös lakimiehiä. Säännöllisiä eri alojen pohjoismaisia lakimiestapaamisia on lukuisasti. Ne ovat tärkeitä muun muassa tutkijoille. Muistutettakoon myös Mikko Majanderin vuodelta 2004 olevan väitöskirjan ”Pohjoismaa vai kansademokratia?” teesistä. Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, koska se oli Pohjoismaa.
Englanti ei ole pohjoismaisen yhteistyön eikä pohjoismaisten ystävyyssuhteiden kieli.
Yhdistävänä tekijänä ovat Pohjoismaissa skandinaaviset kielet. Kohtuullisen vaivannäön myötä ei suomenkieliselle ole kovin vaikeaa oppia lukemaan norjaa eikä tanskaakaan, mutta puhuttua tanskaa on vaikea seurata. Paljon helpompaa on islantilaisten käyttämä skandinaaviska.
Kaarlo Tuori on kirjoittanut osuvasti, ettei englanti ole pohjoismaisen yhteistyön eikä pohjoismaisten ystävyyssuhteiden kieli. Tämä asema on kuitenkin vakavasti uhanalainen englannin yhä vahvistuessa lingua francana. Kaikkien pohjoismaisten juristien edellytetään osaavan sitä hyvin, ja varsinkin nuoret haluavat käyttää sitä pohjoismaisissa tapaamisissa.
Puhuminen ja kirjoittaminen äidinkielellä on kuitenkin aina vaivatonta, ja oikeudellisten ilmiöiden ilmaiseminen apukielellä (englanniksi) on usein käsitteellisesti epätarkkaa, niin kuin Heikki Mattila sanoo erinomaisessa teoksessaan ”Vertaileva oikeuslingvistiikka” (2017).
J.K. Paasikivelle oli sydämen asia, että pohjoismainen kansakäyminen ei rajoitu meillä vain äidinkieleltään ruotsinkielisiin. Pohjoismainen yhteenkuuluvuus rapautuu, jos skandinaaviset kielet korvataan englannilla. Pohjoismaisen kanssakäymisen sujuvoittamiseksi tulisi käyttää esitysten tukena selkeitä powerpointeja ja kehottaa välttämään nopeaa puherytmiä. Suomenkielinen jää miettimään, miksi ruotsin kieltä kannattaa opetella, jos sille ei ole käyttöä Suomessa eikä Pohjoismaissa.
