Jokainen sukupolvi kirjoittaa uudelleen historiansa. Suomi oli julistautunut vuonna 1917 itsenäiseksi, ja seuraavana vuonna oli käyty sisällissota, jossa kapina kukistettiin ja jossa vapaussodalle tyypillisellä tavalla karkotettiin maasta vieraan vallan sotaväki. Suomen itsenäisyys haluttiin ymmärrettävistä syistä nähdä pitkän kehityskaaren tuloksena. Sittemmin on puhuttu vähätellen ja ylilyönteihinkin syyllistyen niin vuoden 1917 kurkistusaukosta kuin itsenäistymisen suuresta kertomuksesta.
Ruotsin valtakunnan itäalueen edustajat saivat jo vuonna 1362 osallistua kuninkaanvaaliin. 1700-luvulla oli pieniä ryhmiä, jotka haaveilivat Suomesta puskurivaltiota Venäjän ja Ruotsin väliin. Oikeutetusti voidaan puhua siitä, mitä Suomessa Ruotsin vallan aikana tapahtui, vaikkei ”Suomea tuolloin vielä ollutkaan”, niin kuin romaanitrilogiassa Täällä pohjantähden alla sanotaan. Käsite Ruotsi-Suomesta on kuitenkin jälkikäteen syntynyt ja liioitteleva ainakin lakimiehen näkökulmasta. Mitään valtioliittoa tai kaksoismonarkiaa ei ollut.
Identiteetin ja historian luomista
Venäjän keisari Aleksanteri I oli Porvoon maapäivillä kuvaannollisesti korottanut Suomen kansakuntien joukkoon. Tämä valtioteko oli tietenkin erittäin merkittävä Suomen historiassa. Suuriruhtinaskunnan hallinnon järjestäminen autonomian pohjalle ja vanhan Suomen palauttaminen vaikuttivat ratkaisevasti siihen, millainen Suomi oli sata vuotta myöhemmin, mutta itsenäistä Suomea ei tuolloin tavoiteltu tai ennakoitu. Lakimiehillä ei ollut tässä prosessissa avainroolia.
Suomelle piti asemansa vuoksi ja kansallisuusaatteen merkeissä ryhtyä luomaan identiteettiä ja historiaa. Niiden tekijöinä olivat ennen kaikkea Snellman, Runeberg, Lönnrot ja Topelius mutta eivät lakimiehet. Tuolloin rakentui suomalainen kansakunta. Paljon myöhemmin lakimiesten kuten Leo Mechelinin rooli tuli yhä tärkeämmäksi suuriruhtinaskunnan hallinnossa, politiikassa ja oikeustaistelussa. Suomalaiset juristit olivat jakautuneet kahteen ryhmään, perustuslaillisiin ja vanhasuomalaisiin. Niin kuin J.K. Paasikivi sittemmin totesi, edellisen ryhmän ideologit olivat lakimiehiä ja jälkimmäisen historiantutkijoita. Moni muukin lakimies kuin Svinhufvud karkotettiin maasta ja vielä useampi menetti virkansa ja saattoi joutua vankeuteen.
Juhlapuheissa voidaan sanoa, että suomalaiset heräsivät sortovuosina tajuamaan sen, mitä itsenäisyysjulistuksessa sittemmin komeasti sanottiin: Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Kysymys oli ensimmäiseen maailmansotaan asti kuitenkin autonomian puolustamisesta.
Paasikivi on kirjannut muistelmiinsa vuonna 1911 käymänsä keskustelun kahden muun lakimiehen, P.E. Svinhufvudin ja Jonas Castrenin kanssa. Svinhufvud oli yhtäkkiä tokaissut: ”Tämä elämä ei mene. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjästä eroon”. Paasikivi kysyi, miten luulet meidän pääsevän Venäjästä eroon. Svinhufvud ei sitä osannut sanoa, mutta yhdellä tai toisella tavalla sen täytyisi hänen mukaansa tapahtua.
Suomen itsenäistymiseen ei uskottu naapurimaassakaan. Ruotsin entinen ulkoministeri Albert Ehrensvärd kirjoitti kesällä 1915, että Suomen olemassaolo itsenäisenä valtiona voidaan ajatella mahdolliseksi vasta siinä maailmassa, jossa sudet ja lampaat sovussa käyvät laitumella keskenään. Tätä lausumaa akateemikko Eino Jutikkala käytti usein keskusteluissa. Suomi ei olisi voinut itsenäistyä ilman ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta eikä saavuttaa tosiasiallista suvereniteettia ilman eri puolilla sotineiden Venäjän ja Saksan häviötä. Omiakin toimia silti tarvittiin.
Eduskuntavaalien äänestystilaisuus Hanhon kansakoululla Ruovedellä 3.7.1916. Eduskuntavaalien perusteella muodostettiin Tokoin senaatti.
Suomi itsenäistyi vahingossa ja sattumalta
Tapana on sanoa, ettei sodasta ole koskaan mitään hyötyä. Ensimmäisestä maailmansodasta oli se hyöty, että lyhyeksi ajaksi aukeni ikkuna, jolloin Suomi saattoi itsenäistyä. Tässä prosessissa oli lakimiehillä tärkeä rooli. Kiintoisaa on myös palauttaa mieliin katkelma ensimmäisen maailmansodan vaikutusvaltaisimman sotilaan kenraali Erich Ludendorffin muistelmista: ”Ainoa hyöty ensimmäisestä maailmansodasta oli Suomen itsenäistyminen”. Suomi itsenäistyi professori Maria Lähteenmäen sanoin vahingossa ja professori Markku Kuisman sanoin sattumalta.
Suomen itsenäistymiseen selkeimmin tähdännyt liike oli jääkäriliike. Sen merkittävänä katalysaattorina oli lakimies, asianajaja Fritz Wetterhoff.
Jääkäriliikkeen katalysaattorina toimi lakimies, asianajaja Fritz Wetterhoff.
Jääkäripataljoonaan lähtivät juristi, tuleva kenraali Harald Öhquist ja sodan jälkeen lainlukunsa päätökseen saanut kenraali Einar Mäkinen. Kuten tunnettua K.J. Ståhlberg vastusti jääkäriliikettä samoin kuin tietysti kenraali Gustaf Mannerheim. Paasikivi oli muiden vanhasuomalaisten tavoin lakannut olemasta Venäjään päin lojalisti.
Myöhemmin hän oli sanonut kannattaneensa jääkäriliikettä, jota hän ei kuitenkaan voinut pankin pääjohtaja-asemansa vuoksi tukea. Kuulusteluihin oli hänkin tässä asiassa joutunut.
Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen oli Suomessa keskeisellä sijalla parin vuoden ajan ongelma korkeimman vallan käyttäjästä, siis oikeudellinen kysymys. Syntyi uusi jako aktivisteihin ja lojalisteihin (realisteihin).
Tuomo Polvisen sanoin molemmilla oli omat juridiset eksponenttinsa (lojalisteilla Hermanson ja Wrede ja aktivisteilla Erich ja Åkesson), mutta ensisijaisena arviointiperusteena oli kummallakin taholla poliittinen tarkoituksenmukaisuusharkinta, joka sitten etsiytyi soveliaaksi katsottuun juridiseen muottiin. Lopullinen tavoite oli suvereeni itsenäisyys, mutta menettelytavoista kiisteltiin, niin myös eduskunnan hajotuksen (perustus)lainmukaisuudesta. Tokoin senaatissa asioita joutuivat hoitamaan vaikeissa oloissa mm. tulevat lakimiespääministerit, tuolloin vielä nuorehkot Väinö Tanner ja Antti Tulenheimo.
Rohkeiden miesten senaatti
Vuonna 1917 Ståhlbergilla oli tärkeä rooli perustuslakikomitean puheenjohtajana ja Paasikivellä venäläis-suomalaisen valtiollisia välejä selvittävän neuvottelukunnan suomalaisena vetäjänä. Lakimiestutkinnon suorittaneet virkamiehet K.G. Idman ja Antti Hackzell tekivät Pietarissa merkittävää työtä suomalais-venäläisten suhteiden selvittämisessä ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin apuna.
Itsenäistymistä varjosti venäläisen sotaväen jääminen maahan. Vain joukkojen kurittomuus esti bolsevikkeihin liittynyttä eversti M.S. Svetsnikovia toimimasta tehokkaasti punakaartin tukena. Suomen asiaan vaikuttivat merkittävästi Saksan ja Venäjän rauhanneuvottelut ja Brest-Litovskin rauhansopimus. Kannattaa tutustua Heikki Ylikankaan tiiviiseen artikkeliin Mitä sotaa Suomessa 1918 käytiin? (Lakimies 2013).
Aikanaan merkittävän testamenttilahjoituksen Suomalaiselle Lakimiesyhdistykselle tehneen Idmanin muistelmateos vuodelta 1953 Maamme itsenäistymisen vuosilta on yhä kiinnostava lukukokemus. Idmanin oli Svinhufvudin mukana hankkimassa Leniniltä itsenäisyyden tunnustamisasiakirjaa. Paasikivi tunnusteli Skandinavian maissa Svinhufvudin suullisen toimeksiannon perusteella Suomen itsenäisyyden hyväksymisen mahdollisuutta jo ennen itsenäisyysjulistuksen antamista.
Itsenäisyyssenaatti. Pöydän päässä P.E. Svinhufvud, muut jäsenet vasemmalta oikealle E.Y. Pehkonen, J. Arajärvi, A. Castrén, J. Castrén, E.N.Setälä, pöydän toisella puolella K.Kallio, O.Talas, H. Renvall, O.Frey, O.W. Louhivuori.
Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin yhdestätoista jäsenestä oli lakimiehiä viisi: prokuraattori Svinhufvudin lisäksi molempien oikeuksien tohtorit Alexander Frey, Heikki Renvall ja Onni Talas sekä pormestari Arthur Castrén. Senaattia on kutsuttu rohkeiden miesten senaatiksi. Vastuun ottaminen tuli merkitsemään asianomaisille myös välitöntä hengen vaaraa. Päätöksiä piti tehdä epävarmoissa oloissa tietämättä niiden vaikutuksia.
Moni oli kieltäytynyt senaattorin tehtävästä, ja usea lakimiespoliitikko kuten R.A. Wrede ja K.J. Ståhlberg vastusti itsenäisyysjulistuksen antamista ja siten nopeaa etenemistä. Aloite oli niillä, joita kutsuttiin itsenäisyysmiehiksi ja jotka saattoivat sittemmin lukea itsensä historian voittajiin. Kun uusi aika vaati myöhemmin uusia ihmisiä ja olot olivat muuttuneet, moni aktivisti katkeroitui ja katsoi, että saavutukset oli tehty tyhjiksi. Tämä oli sittemmin yksi syy Lapuan liikkeen syntyyn.
Itsenäisyyden ja sen henkisen pohjan kuten Suomen tunnetuksi tekemisen hyväksi voitiin vaikuttaa monella tavalla. Senaattori ja aktivisti Heikki Renvall ja oopperalaulaja Aino Ackté olivat eniten Suomen itsenäisyyden puolesta toiminut aviopari.
Viimeistään bolsevikkivallankumouksesta alkaen oli vallankumouksen uhka tullut Suomessa todelliseksi. Tämä vaikutti merkittävästi itsenäistymisprosessiin ja Svinhufvudin
senaatin toimintaan. Kysymys ei ollut (enää) torpparivapautuksesta tai kunnallislaeista, joiden toteutuminen oli jo varmaa, vaan monista tekijöistä käyttövoimaa saaneesta vallananastuksesta käyttäen kansanvaltuuskunnan johtajien omaa ilmaisua. Ikuinen kysymys on, olisiko se voinut onnistua heti bolsevikkikaappauksen jälkeen toteutettuna. Kapinassa oli mukana vain kourallinen lakimiehiä. Merkittävät sosialidemokraattiset lakimiehet kuten Väinö Tanner ja Väinö Hakkila eivät olleet siinä osallisena.
Tärkeä ja kunniakas rooli
Mikä sitten oli lakimiesten vaikutus Suomen itsenäistymisessä? Vastaus riippuu siitä, tarkastellaanko asiaa joulukuun 6. päivän 1917 kurkistusaukosta vai pitkäaikaisemman prosessin kautta. Suomessa oli valtiollisen itsenäistymisen aikoihin runsaat 1300 lakimiestä. Lakimieskunta ei ollut yhtenäinen eikä toiminut yhtenäisesti. Lakimiehet olivat kuitenkin toimineet tavalla, joka oli luonut pohjaa ja edellytyksiä Suomen itsenäistymiselle, ja monen lakimiehen toiminta oli ratkaisevina viikkoina hyvinkin keskeinen.
Vaikka Suomessa oli vuonna 1918 kansallinen murhenäytelmä, jonka selvittelyihin lakimieskunta pääosiltaan joutui, Suomi kehittyi siihenastisen historiansakin kautta oikeusvaltiona ja demokratiana kestävämmällä tavalla kuin muut ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneet maat. Itsenäisyyden saavuttaminen ja sen säilyminen jo sadan vuoden ajan ei ole vähäinen asia. Lakimiehillä on ollut tässä tärkeä ja kunniakas rooli.
