Kun jatkosota alkoi kesäkuussa 1941, vallattiin talvisodan rauhassa luovutetut alueet takaisin. Sitten ylipäällikkö antoi käskyn hyökätä vanhan rajan yli tavoitteena lyödä vihollinen ja saavuttaa Syväri ja Äänislinna. Vuoden l941 loppuun mennessä Itä-Karjala eli suurin osa Karjalais-suomalaisesta sosialistisesta neuvostotasavallasta oli miehitetty. Päämajan oli luotava vallatulle alueelle sotilashallinto.
Yritykset saada kirjeitse tietoja Saksan tavasta järjestää miehityshallinto omilla alueillaan eivät olleet johtaneet tulokseen. Siispä sotilashallintokomentaja päätti ylipäällikön suostumuksella lähettää lainopillisen avustajansa Veli Merikosken selvittämään asiaa.
Politiikka syrjäytti kansainvälisen oikeuden säännöt
Merikoski saapui marraskuun alussa 1941 Berliiniin. Sieltä hän teki tutkimusmatkat Puolan kenraalikuvernementin pääkaupunkiin Krakovaan ja Ostlandin valtakunnankomissariaatin pääkaupunkiin Riiaan. Berliinissä Merikoski kävi keskusteluja lähettiläs, siviilioikeuden professori T.M. Kivimäen ja Berliinin yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Viktor Brunsin kanssa.
Merikoski piti saamiensa neuvotteluohjeiden mukaisesti Suomelle laajakantoisena ja periaatteellisesti tärkeänä kysymystä siitä, voiko vallattujen alueiden lopullinen irrottaminen vihollismaasta tapahtua ennen suursodan loppua. Saksan kannan mukaan niin voitiin tehdä, jos kysymys oli kansallisella perusteella Saksaan liitettävistä alueista. ”Inkorporeerauskysymykset” olivat puhtaasti poliittiisia kysymyksiä, joita ratkaistaessa kansainvälisen oikeuden säännöillä ja kutyymeilla ei ollut merkitystä.
Päämajan toimeksiantoon sisältyi myös ohje neuvotella siitä, mitä mahdollisuuksia olisi jo ennen Saksan–Venäjän sodan loppua saada siirretyksi Itä-Karjalaan jäänyt venäläinen siviiliväestö Saksan idässä valtaamille alueille.
Saksassa suhtautuduttiin suopeasti ajatukseen, että Itä-Karjalan venäläinen siviiliväestö vaihdettaisiin Saksan valtaamilla alueilla olevaan suomalaiseen väestöön. Valmistelevana toimenpiteenä Riian alueen väestöluetteloissa ryhdyttiin erottelemaan suomalaiset omiksi ryhmikseen, jotta saataisiin helposti tieto suomalaisten määrästä. Saksalle vaihto tuli ajankohtaiseksi kuitenkin vasta kun Laatokan eteläpuoleinen maantie avautui liikenteelle.
Saksan miehityshallinnon käytännöt
Haagin sopimuksen ei tunnustettu olevan oikeudellisesti voimassa Saksan ja Venäjän suhteissa. Merikosken havaintojen mukaan sopimust pyrittiin kuitenkin noudattamaan niin kauan kuin vallattu alue oli sotilashallinnossa. Kun alue siirtyi siviilihallintoon, sopimus menetti merkityksensä. Hallinto-termi käsitti myös lainsäädäntö- ja lainkäyttövallan.
Hallinnon alempaan tasoon ei puututtu, ja paikalliset oikeudet jatkoivat toimintaansa omien lakiensa mukaan. Miehittäjillä oli omat tuomioistuimet omiaan varten. Miehityksen kannalta merkityksellisissä asioissa miehityshallinnolla oli kuitenkin oikeus kumota tarvittaessa paikallisten tuomioistuimien päätökset.
Maasotaohjesääntö edellytti miehitysalueen oikeusjärjestyksen kaksijakoisuutta, ellei siihen ollut ehdotonta estettä. Miehittäjän oli noudatettava vallatulla alueella sen lakeja, kuitenkin niin, että valtaajat itse jäivät omien lakiensa alaisuuteen. Saksan miehityshallinnon kaksijakoisuus ei kuitenkaan perustunut maasotaohjesäännön vaatimuksiin vaan säästämispyrkimykseen. Saksalaiset säästivät saksalaista työvoimaa sotatoimiin käyttämällä hallinnossa paikallista väestöä. Siviilivirkamiesten ja sotilaslinjan välit olivat kylmähköt.
Hallinnon taloudellisena päätehtävänä oli ryhtyä kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka olivat välttämättömiä, jotta miehitettyjä alueita voitiin mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti käyttää Saksan hyväksi. Oli saatava elintarvikkeita ja öljyä sekä raaka-aineita sodan tarpeisiin. Tuotannon lisäämiskampanjaa ei vaarannettu ideologisilla syillä. Jos kolhoosi oli hyvin tuottava, sitä oli tuettava entistä parempaan. Taloushallintoa ohjattiin Grüne Mappe -asiakirjalla.
Sotilashallinto Suomessa
Välitön käytännön hyöty tutustumisesta Saksan itäisten miehitysalueiden hallinnon järjestelyyn ei, lähtökohtien ja päämäärien erilaisuuden vuoksi, ollut niin suuri kuin etukäteen oli odotettu. Merikoski arvioi, että Saksalaisten kannanottojen tuntemuksella oli kuitenkin suuri merkitys monissa tärkeissä asioissa, vaikkakaan samaa menettelyä ei voitaisi Itä-Karjalan oloja järjestettäessä soveltaa.
Merikoski laati matkastaan matkakertomuksen, jonka hän antoi sotilashallinnolle. Alkuperäiskappaleessa ei ole merkintöjä siitä, että se olisi annettu tiedoksi myös siviilihallinnolle.
Kertomuksen mukaan pyrkimyksenä oli siirtää miehitysalueen venäläinen siviiliväestö Saksan itäisille valloitusalueille ja liittää Itä-Karjala Suomeen jo ennen kuin Saksan–Venäjän sota oli päättynyt.
Itä-Karjalan sotilashallintoa pyrittiin kehittämään niin, että se poikkeaisi mahdollisimman vähän Suomen normaalista siviilihallintojärjestelmästä. Kotoisten arvojen mukaan järjestettiin oikeusturva, sivistys- ja taloushallinto, väestönhuolto, terveyden- ja sairaanhoito sekä verotus.
Maasotaohjesäännöstä huolimatta ylipäällikkö saattoi Itä-Karjalassa voimaan kauttaaltaan Suomen lain. Näin hallinnon järjestelmät suomalaistettavassa Itä-Karjalassa olisivat olleet valmiina siinä vaiheessa, kun alue olisi irrotettu Neuvostoliitosta ja liitetty Suomeen.
Lakimiehiä jatkosodassa -sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Lakimiesuutiset-lehden
numerossa 5/2011.
Sovintotuomareiden kokous Äänislinnassa pidettiin 14.3.1944. Vain osa henkilöistä on kyetty tunnistamaan. Mikäli lukija tunnistaa jonkun tunnistamatta jääneen tai huomaa virheellisiä tunnistustietoja, tieto pyydetään toimittamaan toimituspäällikkö Juha Mikkoselle, juha.mikkonen@lakimiesliitto.fi. Ensimmäinen rivi: Reino Kuuskoski (vas.), Paavo Alkio, Y. J. Hakulinen, Veli Merikoski, Mauri Mattila ja Martti Honkavaara. Toinen rivi: Kalevi Airaksinen (vas.), Toivo Tyllinen, Usko Kärki, Urho Kiukas, Jaakko Valanne ja Olavi Piha. Kolmas rivi: tunnistamaton (vas.), Lauri Orispää, Harras Kyttä, Esko Kauppila, Aatto Virta, Uuno Raivio, Paavo Kontio, Uuno Kangas ja tunnistamaton. Kuva: Usko Kärjen Itä-Karjala-albumi.
Veli Kaarlo Merikoski (1905–1982) oli oikeustieteen tutkija ja yliopiston opettaja, joka oli myös yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä hoiti kansainvälisiä tehtäviä. Hänen oikeustieteellinen tuotantonsa on hyvin laaja.
Merikoski toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden apulaisprofessorina 1937–1941 ja professorina 1941–1970. Hän oli myös Turun kauppakorkeakoulun kansleri ja Haagin pysyvän välitystuomioistuimen jäsen.
Veli Merikoski toimi ulkoasiainministerinä Ahti Karjalaisen ensimmäisessä hallituksessa vuosina 1962–1963 edustaen Suomen Kansanpuoluetta.
Ritva Juntunen
Itä-Karjalan vallatuille alueille oma hallinto
Itä-Karjalan sotilashallinto oli Suomen 1941–1944 muodostama tilapäishallinto Suomen jatkosodassa valtaamille Itä-Karjalan alueille. Se perustettiin 15.7.1941.
Ylimmässä siviilihallinnossa alettiin varautua Itä-Karjalan haltuunottoon jo ennen jatkosodan alkua huhtikuussa 1941, kun Saksan kanssa tapahtuva sotilaallisen yhteistyön suunnittelu oli ollut käynnissä useita kuukausia.
Kesäkuussa 1941 määrättiin tekniikan tohtori, insinööriluutnantti Reino Castrénin tehtäväksi sotilashallinnon suunnittelu. Suunnitelma valmistui 10.7.1941 ja seuraavana päivänä asia esitettiin ylipäällikölle.
Hallinnon lainopilliseksi avustajaksi määrättiin elokuussa Veli Merikoski. Hän matkusti Berliiniin marraskuun alussa1941. Merikoski julkaisi vuonna 1944 kirjan ”Suomalainen sotilashallinto Itä-Karjalassa 1941–1944”.
Ennen kirjaa Merikoski laati kuitenkin matkastaan matkakertomuksen, jota on säilytetty sota-arkistossa, mutta ammattitutkijat eivät tiettävästi ole sitä käsitelleet. Vaasan hovioikeuden emeritus presidentti Erkki Rintalan oheinen kirjoitus perustuu tähän matkakertomukseen.
Sotilashallintoesikunnan ensimmäinen sijaintipaikka oli Mikkeli, joka oli kuitenkin päämajakaupunkina ahdas. Lokakuussa 1941 esikunta siirrettiin Niittylahden kansanopistolle lähelle Joensuuta ja marraskuussa Joensuun kaupunkiin. Mahdollisimman pian oli tarkoitus siirtyä Äänislinnaan, mutta sodan tuhojen aiheuttama tilanpuute viivästytti siirtymistä maaliskuulle 1943.
Hallinnon pitkän tähtäimen tavoitteena oli luoda edellytykset sille, että Itä-Karjala jää pysyvästi Suomen haltuun Neuvostoliittoa vastaan käytävän sodan päätyttyä.
Vetäytyminen Itä-Karjalasta tapahtui nopeasti kesäkuussa 1944. Karjalaisten evakuointisuunnitelmasta luovuttiin. Itä-Karjalan väestöstä Suomeen siirtyi 2 800 ihmistä.
Ritva Juntunen
