Timo Tanner, 58, tiesi jo ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta valmistuttuaan, että hän haluaa juristiksi.
Nuori mies ei kuitenkaan jaksanut paneutua 1960-luvun lopulla riittävän ponnekkaasti Helsingin oikeustieteellisen pääsykokeisiin, ja niin meni ensimmäinen vuosi yleisen historian opiskelijana. Ainetta kun pääsi opiskelemaan laudatur-papereilla vapaasti, ilman numerus clausus -rajoitteita.
– Ilman mainittavia suorituksia, Tanner muistelee hymy suupielessä historian opiskeluaan.
Kun Aarnio Linnasta luennoi
Sitten Tanner skarppasi ja pääsi 1969 oikeustieteelliseen. Oikeustieteen opinnoissa hän tykästyi työoikeuteen. Hänellä on myönteisiä muistikuvia ennen muuta Kaarlo Sarkosta ja Pirkko K. Koskisesta.
– Erittäin hieno opettaja, kuuluu luonnehdinta Sarkosta.
– Hyvin keskusteleva, sanoo Tanner Koskisesta.
Työoikeuden Tanner arvelee olleen noihin aikoihin suosittua, sillä luentosalit olivat usein täysiä. Opiskelijakavereista muistuvat mieleen vaikkapa Olli Mäenpää ja hänen Marjatta-vaimonsa tai Kerstin Rinne.
Oikeustieteellisessä tuntui ilmassa rintamajako: ollako kelseniläisen ”puhtaan lainopin” linjoilla vai kyseenalaistaako se?
Uusia yhteiskunnallisia tuulia toivat opetukseen Tannerin mielestä mm. Aulis Aarnio, Antti Kivivuori, Kaarlo Makkonen ja Eero Vilkkonen.
– Ruvettiin kysymään: mitkä ovat tietyn lain yhteiskunnalliset taustat tai mikä on jonkin lain tarkoitus.
Aarnion luennoilta on Tannerin mieleen jäänyt vaikkapa se, että luennoitsija viittasi Linnan Pohjantähti-romaanisarjaan tai Pekka Kuusen 1960-luvun sosiaalipolitiikkaa käsittelevään teokseen.
– Kivivuorella oli ”sosiologisia virityksiä”, ja hän käsitteli luennoillaan myös marxilaista oikeutta, Tanner muistaa.
– 1970-luvun vanhetessa siirryttiin ns. yleisdemokraattisuuden ajasta puoluebunkkereihin. Ja tässä prosessissa ”jotkut meni marxismissa aika syvällekin”, Tanner muotoilee ns. taistolaisuuteen viitaten.
Hänelle itselleen on riittänyt sosiaalidemokratia.
Contran puolesta ja Contraa vastaan
Ajan henkeen kuului osallistuminen, myös Tannerilla. Hän oli Pykälä ry:n aktiiveja, yhdistyksen hallituksessakin 1971. Samana vuonna hän järjesti Pykälän valmennuskurssitusta oikeustieteelliseen pyrkiville.
Myös opiskelijapolitiikka veti. Tanner oli HYY:n edustajiston jäsen 1972 sekä ylioppilaskunnan sosiaalisihteeri 1973–1974.
Pykälän toimistossa Kruununhaassa kokoonnuttiin niin asian kuin sosiaalisen yhdessäolon merkeissä. Salakapakan pidostakin joku ehkä voisi sen ajan pykäläläisiä toruskella.
Mutta ehkä mieleenjäänein opiskeluajan muisto on tapaus Contra: osallistuminen kahden helsinkiläisen opiskelijajärjestön ja yhden turkulaisen yhteisjulkaisun toimittamiseen. Lehti ilmestyi 1960- ja 1970-luvun taitteen molemmin puolin.
Contra-lehden perustajahengeksi voi Tannerin mukaan nimetä Lauri Kerosuon, joka on sittemmin tehnyt uransa journalistien oikeuksien valvojana.
– Lauri oli koko lehden sielu, Tanner arvioi. Hän itse kylläkin osallistui lehden toimitustyöhön silloin, kun lehden päätoimittaja oli Matti Wuori – mies, jolla lienee ollut tuolloinkin liian monta rautaa tulessa.
Contraan Tanner yhdistää äkkimuistamalta myös Olli Mäenpään ja Timo Vuortaman.
Contra paloi soihtuna muutaman vuoden ja hiipui sitten.
Tanner yhdistää Contran lopettamiseen tietyt toimituspoliittiset skismat. Lehdessä syleiltiin yleistä yhteiskuntapolitiikkaa, ajan suurta teemaa Vietnamin sotaakaan unohtamatta.
– Toimituskunta oli aika voimakkaasti vasemmalle kallellaan.
Seurauksena oli, että kustantaja päätti, että nyt saa lehden ilmestyminen kertakaikkisesti tyssätä.
– Päätös oli järkyttävä: miten ne voivat lopettaa näin hyvän lehden. Miksei vaihdettu toimituskuntaa, mitä varten ne koko lehden lopettavat, Tanner luonnehtii omaa ensireaktiotaan. Todeten sitten, että aatteelliset vastustajat ehkä halusivat, että ”koko verkosto purettiin”.
Contran miehet ovat pyrkineet järjestämään yhteisen muisteloillan. – Mutta se on toistaiseksi jäänyt vain yritykseksi.
Contra-lehden huippuhetkiin kuului lehden ja Lauri Kerosuon presidentti Urho Kekkoselta aivan 1970-luvun alussa saama korttitervehdys. Se ei ollut mikään vaatimaton pikku meilaus, vaan sen kiikutti Pykälä ry:n toimistoon Kekkosen presidentiaalinen autonkuljettaja. Kekkonen kiitteli ytimekkäästi ”poikia”, jotka tekevät hyvää lehteä.
Kiljava, opisto böndellä
Ammattiyhdistysliike sai 1970-luvulla koko joukon uusia koulutushaasteita – muun muassa siksi, että työelämää koskevaa lainsäädäntöä uusittiin. Toisaalta koulutuksen laajentamisen mahdollisti se, että työnantajat sitoutuivat erityisellä koulutussopimuksella osallistumaan vaikkapa luottamusmiesvalmennuksen kustannuksiin.
Tuolta laajentuvalta koulutussaralta myös Tanner löysi ensimmäisen varsinaisen työpaikkansa. Hänestä tuli 1976 Nurmijärven Kiljavalla sijaitsevan Ammattiyhdistysopiston työlainsäädännön opettaja, edeltäjän Heikki Lappalaisen siirryttyä toisiin tehtäviin.
– En mä minnekään böndelle muuta, Tanner, Hakaniemen kasvatti, muistelee päättäneensä. Hän kävikin Kiljavalla töissä Helsingistä käsin, vaikka opiston alueellekin olisi voinut kotinsa perustaa.
– Lainsäädännön yleisten oppien tuntemus helpottaa luottamusmiehen neuvottelutyötä, hän selvittää. Luottamusmies on vahvemmilla, jos on selvillä ”yleisestä oikeudellisesta kehikosta”.
Pariin Kiljavan työvuoteen mahtui myös se, että Tanner kirjoitti yhdessä Juhani Koivusen – Auto- ja kuljetusalan työntekijäliiton lakimiehen – kanssa Työväen Sivistysliitolle työlainsäädännön opetusaineiston.
Pitkiä opetuspäiviään Tanner paahtoi Kiljavalla pari vuotta, kunnes meni suorittamaan siviilipalveluksen Sosiaali- ja terveysministeriöön.
Sitten hän havaitsi sanomalehdessä kiinnostavan työpaikkailmoituksen: Veturimiesten liitto haki pääsihteeriä, kun vakanssin siihenastinen haltija Tuomo Tirkkonen lähti naapurimaahan Ruotsinsuomalaisten keskusliiton palvelukseen.
– Kiljava oli mielenkiintoinen paikka. Mutta sitä halusi nähdä ay-liikettä muustakin kuin koulutuksen näkökulmasta.
Veturimiesten liitto valitsi Tannerin, ja niin alkoi 1979 hänen uransa liiton pääsihteerinä. Yhtä pitkään yhden SAK:laisen ammattiliiton palveluksessa toimineita juristeja Tanner arvelee olevan vain Koivusen sekä Jukka Heikkerön, Kemianliiton kollegan. Kirsti Palanko-Laakakin kun jäi keskusjärjestöstä hiljan eläkkeelle.
Tanner oli juuri saanut opintonsa loppuun: käteensä oikeustieteen kandidaatin paperit.
Duunari-puheenjohtaja ja juristi-pääsihteeri
Veturimiesten liitto on vain muutaman tuhannen jäsenen ammattiliitto. Mutta se on perinteikäs – jo 1898 perustettu – sekä omalla kentällään vahva toimija. Järjestäytymisaste on ollut käytännössä 100, ja liiton jäsenkenttää voi luonnehtia selkeäksi: yksi työnantaja, ja kaikki jäsenet samantyyppisissä työtehtävissä.
Meriitikseen liitto voi kirjata senkin, että se kasvatti SAK:lle yleisesti arvostetun puheenjohtajan: Pekka Oivion. Hän nousi SAK:n ykkösmieheksi Veturimiesten liiton puheenjohtajan paikalta pari vuotta ennen Tannerin liittoon tuloa.
Liiton kaikki sotienjälkeiset pääsihteerit ovat olleet juristeja: A.O. Jaakonsalo, Ilkka Erich, Tuomo Tirkkonen ja nyt Tanner. Sen sijaan päätoiminen puheenjohtaja – kuten Oivio tai viimeksi Risto Elonen – on napattu aina veturimiesten omista riveistä.
– Pääsihteeri on toteuttaja, puheenjohtaja on bossi, Tanner kuvaa työnjakoa. Ja pääsihteeri on hallituksen valitsema, puheenjohtaja liittokokouksen.
Liiton toimistossa, entisissä Merihotellin tiloissa, on töissä noiden kahden lisäksi vain taloudenhoitaja ja toimistosihteeri.
– Liiton edunvalvonta perustuu pitkälle kentän toimintaan.
Pienessä liitto-organisaatiossa pääsihteerinkin on oltava jokapaikanhöylä.
– On voinut kaikenlaisiin asioihin osallistua. On päässyt tai joutunut esimerkiksi VR:n kehittelytyöhön.
Pääsihteerin toimenkuvaan kuuluvat paitsi yleinen täytäntöönpanon vastuu myös vaikkapa toimintakertomuksen laadinta, hallituksen pöytäkirjojen viimeistely, tiedotus ja Veturimies-lehden päätoimittajuus.
Tanner on viihtynyt Veturimiesten liitossa hyvin, mutta myöntää toki joskus 1990-luvulla pohtineensa siirtymistä vaikkapa valtionhallinnon palvelukseen. Juristiksi valtionhallintoon vain tuntui olevan laman jälkeisinä vuosina vaikea rekrytoitua ulkopuolelta.
Työskentelylle juuri SAK:laisessa ay-liikkeessä tunnustaa Tanner olevan myös ”aatteellisia perusteita”.
– Olen yrittänyt sijoittaa itseni sosiaalidemokratian vasemmalle laidalle, hän lisää.
Voisitko kuvitella olevasi juristina jonkin yrityksen palveluksessa?
– Voisi se vaikeaa olla.
Järkyttävä Jyväskylän turma
Ehkä konkreettisinta juristintyötä pääsihteeri Tanner tekee silloin, kun hän päätyy avustamaan tuomioistuimessa liiton omia jäseniä.
– Järkyttävin on ollut Jyväskylän onnettomuus, hän muistelee. Jyväskylässähän suistui maaliskuussa 1998 juna asemaa lähestyessään kiskoilta, jolloin 10 ihmistä kuoli ja lähes 100 loukkaantui.
Toinen veturimies, hän joka kahdesta jäi henkiin, kohtasi Tannerin mukaan ”kovia syytteitä ja vahingonkorvausvaateita”. Ja oli kova paikka myös liiton juristi-pääsihteerille puolustaa tragedian kohdannutta liiton jäsentä oikeudessa.
Sekä käräjä- että hovioikeus hylkäsivät kaikki veturinkuljettajaa vastaan nostetut syytteet ja vahingonkorvausvaateet.
Mitä liiton kollektiiviseen edunvalvontaan tulee, vuoden 1995 Tanner muistaa merkittävänä vedenjakajavuotena. Silloin VR:stä tuli osakeyhtiö. Esko Ahon hallitus pani tuulemaan.
Osakeyhtiöittäminen olisi Tannerin mukaan tapahtunut siinäkin tapauksessa, että sosiaalidemokraatit olisivat olleet hallituksessa.
– Mutta se prosessi olisi ollut hitaampi, olisi saatu enemmän siirtymäaikaa.
Veturinkuljettajien asemakin osakeyhtiöittämisessä tietenkin muuttui.
–Virkamiehistä tuli työsuhteisia. Mutta se onnistuttiin toteuttamaan ilman suuria edunmenetyksiä.
– Ja sivutuotteena liiton neuvotteluasema parani siinä olennaisesti. Se oli oikeudellisestikin suuri murros, hän lisää. Tämä tarkoittaa, että liitto pääsi nyt ensi kertaa neuvottelemaan omat sopimuksensa, kun aiemmin neuvottelut oli käyty VTY-nimisen järjestöllisen yhteenliittymän nimissä.
Laman jälkeisinä vuosina veturinkuljettajiinkin kohdistui monenmoisia paineita.
– Haluttiin puuttua veturimiesten saavutettuihin etuihin ja oikeuksiin. Paineet olivat kovat. Työtaistelutoimetkin jo kävivät mielessä. Onneksi kuitenkin ”päästiin neuvottelutietä tyydyttävään ratkaisuun”.
Radikaali muutos oli myös ns. yksinajoon siirtyminen. Sitä kohti siirryttiin vähitellen, mutta viimeinen, kenties ratkaisevakin niitti oli Veturimiesten liitossa syksyllä 1994 toimeenpantu jäsenäänestys. Kaksi kolmasosaa jäsenistä äänesti linjaliikenteen yksinajon laajentamisen puolesta.
Muutoksen seurauksena Veturimiesten liiton jäsenmäärä on pudonnut ja jäsenmaksutulot vähentyneet. Tätä nykyä liitolle maksaa jäsenmaksua parituhatta työssä käyvää veturinkuljettajaa.
– Muutosprosessissa on toki myös veturinkuljettajien palkkausta pystytty kehittämään merkittävästi. Tämä on tapahtunut neuvotellen, Tanner toteaa.
– Yksinajoon siirtyminen toteutettiin luonnollisena poistumana siten, että ketään ei irtisanottu eikä lomautettu, mikä oli liiton perusvaatimus. Myös rautateiden turvallisuutta parannettiin rakentamalla junien automaattinen kulunvalvontajärjestelmä.
– Veturimiesten liitto pärjää, Tanner viestittää.
Aikooko pieni liitto jatkossakin säilyä itsenäisenä, olla fuusioitumatta?
– Näin olen ymmärtänyt, pääsihteeri sanoo.
