Elämme vuoden 1918 sisällissodan muistovuotta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti teeman esille uuden vuoden puheessaan korostaen keskustelun ja erilaisten näkemysten vuoropuhelun ja suvaitsemisen merkitystä. Se oli oivallinen avaus sisällissodan muistovuodelle, joka on jo tähän mennessä tuottanut runsain mitoin uusia tutkimuksia ja tietokirjoja sekä taiteellisia esityksiä (erityisesti teatteri) sisällissodan tapahtumista ja ilmiöistä.
Sisällissodan tematiikkaa ei kuitenkaan kaikesta huolimatta ole kaluttu loppuun. Jokaisen sukupolven on kohdattava historian traagiset vaiheet, ja oman aikamme ongelmat heijastuvat siihen, miten sotaa lähestymme. Eräs kiinnostava näkökulma vuoden 1918 tapahtumiin aukeaa eri ammattiryhmien kokemusten kautta: miten lääkärit, papit ja lakimiehet kokivat sodan ja miten he toimivat sodan aikana? Seuraavassa esitän lyhyen katsauksen siihen, miten Suomen lakimieskunta koki ja kohtasi kansallisen murhenäytelmän ajan.
Jokaisen sukupolven on kohdattava historian traagiset vaiheet, ja oman aikamme ongelmat heijastuvat siihen, miten sotaa lähestymme.
Suomen sisällissota kesti noin sata päivää. Kyse oli punakapinasta maan laillista hallitusta vastaan, ja sota päättyi saksalaisten joukkojen tuella laillisen hallituksen kiistattomaan voittoon. Konfliktilla oli pitkän aikavälin taustasyynsä, jotka liittyivät vallan- ja varallisuuden epätasaiseen jakautumiseen, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Vuoden 1906 demokraattinen eduskuntauudistuskaan ei ongelmia ratkaisut, kun se ei yksinvallan oloissa kyennyt toteuttamaan kaivattuja yhteiskunnallisia uudistuksia.
Helsingin valtaus. Paraati 16.5.1918, pääesikunta saapuu Pohjoisesplanadille.
Viime vaiheessa sodan syttyminen liittyi ensimmäisen maailmansodan kiihdyttämään turbulenssiin Euroopassa. Vuoden 1917 tapahtumat – tsaarin vallan kukistuminen – loivat maahan ensin valtatyhjiön ja sitten kaksoisvallan tilanteen, kun tulevan sodan osapuolet ryhtyivät vahvistamaan rooliaan järjestysvallan ylläpitämisessä. Vuosien 1917 ja 1918 lehtien lukeminen osoittaa, että sota ei syttynyt yllättäen.
Sota jakoi kansan jyrkästi kahtia punaisiin ja valkoisiin, sosialidemokraatteihin ja porvarillisten puolueiden kannattajiin. Heikki Ylikangasta siteeraten kapinassa maaseudun tilaton väestö ja kaupunkien työläiset nousivat työnantajiaan vastaan. Kapinan ydinalueiden taloutta dominoivat tehtaat ja kartanot.
Suomen opillinen sivistyneistö kuului itsestään selvästi keskiluokkaan ja yläluokkaan ja sijoittui luontevasti valkoisen Suomen kannattajiin. Lakimiehet, joita maassamme oli noin 1 500, eivät muodostaneet poikkeusta tästä säännöstä.
Valkokaartin polkupyöräilevät tiedustelijat.
Kun aseet puhuvat, lait vaikenevat. Näin ei käynyt täysin, vaan valkoisten piirissä kiisteltiin koko sodan ajan siitä, miten ja mihin säännöksiin perustuen vastustajia voitaisiin tutkia ja tuomita. Valkoisen vallankäytön oikeudellinen perusta sodan aikana oli hutera tai olematon, kuten erityisesti Antero Jyränki (2014), on osoittanut. Erinimiset toimielimet tutkijalautakunnista sota-, kenttä- ja rintamaoikeuksiin kohtelivat ankarasti vastustajia.
Osa tästä toiminnasta oli luonteeltaan puhdasta poliittista väkivaltaa, jossa mahdolliset oikeudelliset perusteet toimivat eräänlaisena viikunanlehtenä. Oikeudellisen legitimaation löytäminen ei ollut helppoa vasta itsenäistyneessä valtiossa, jossa tilanteeseen sopivaa lainsäädäntöä ei ollut ja jossa monien johtohahmojen (erityisesti P. E. Svinhufvud) mielestä oli mahdotonta soveltaa tsaarin vallan aikaista laittomassa järjestyksessä syntynyttä normistoa tai Venäjän lainsäädäntöä.
Oikeudellisesti kyseenalaista, luonteeltaan selvästi poliittista oikeudenkäyttöä, oli myös punaisten perustamien vallankumousoikeuksien toiminta, joskin niiden toimintaa ja käytäntöä on luonnehdittu (Jukka Siro) suhteellisen lieväksi. Vallankumousoikeudet toimivat aika tavalla samoin kuin kihlakunnanoikeudet poliittisesta tehtävästään huolimatta. Punaista terroria harjoitettiin muualla.
Lakimiesten rooli muodostui erityisen merkittäväksi erityisesti jälkiselvittelyissä.
Lakimiesten rooli muodostui erityisen merkittäväksi erityisesti jälkiselvittelyissä, jolloin tynkäeduskunnan päätöksin perustetut valtiorikosoikeudet tutkivat lähes 80 000:n vangiksi joutuneen punaisen syyllisyyttä kapinaan ja sodan aikaisiin tekoihin.
Valkoisten johdon keskeisimpiin periaateratkaisuihin huhtikuussa 1918 kuului laajojen oikeudenkäyntien toteuttaminen ja siihen liittyen riittävän ankaran ja tulevaisuuteen suuntautuvan rankaisemisen läpivieminen. Tämän ratkaisulinjan voitto johti vankileirikatastrofiin, jossa yli 13 000 punaista kuoli.
Valkokaartilaisia Erottajankadulla.
Perustetut valtiorikosoikeudet olivat erityistuomioistuimia, joiden perustuslaillinen legitimiteetti oli heikko siinä mielessä, että voimassa olleiden kustavilaisen ajan perustuslakien (HM 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirja 1789) kielsi tilapäisten tuomioistuinten perustamisen.
Valtiorikosoikeuksien kokoonpanoon kuului kaksi juristia, upseeri ja kaksi maallikkoa. Valtiorikosoikeus toimi kaikkiaan 145 osastona, ja sen yläpuolelle perusteettiin vielä valtiorikosylioikeus, jossa oli neljä juristia ja kolme upseeria. Vaikka valtiorikosoikeuksien päätöksistä ei saanut valittaa, saattoi ylioikeudelta hakea armoja. Armonanomuksia tehtiin yli 27 000.
Näihin tuomioistuimiin ja niiden syyttäjistöön rekrytoitiin suurin osa Suomen lakimieskunnasta. Myös lainopin ylioppilaita käytettiin erityisesti syyttäjinä. Valtiorikosoikeuksissa asiat tuli käsitellä ”laveammitta mutkallisuuksitta” eli käytännössä summaarisessa prosessissa. Todisteiden harkinta oli vapaata. Nämä prinsiipit poikkesivat vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaren mukaisesta menettelystä.
Olen tiivistänyt valtiorikosoikeuksien toiminnan linjan teokseni Laillisuuden haaksirikko otsikkoon. Se kertoo kaiken olennaisen. Valtiorikosoikeudet jatkoivat sodan aikana alkanutta väkivaltaista vastustajaan kohdistunutta puhdistusta oikeuden keinoin. Valtiorikosoikeuksissa vuoden 1889 rikoslain klassinen tekorikosoikeus muuttui tekijärikosoikeudeksi, jossa henkilön poliittinen aktiivisuus, hänen luonteestaan tehty (subjektiivinen) arvio ja samoin kuin näkemys hänen ”vaarallisuudestaan” yhteiskunnalle vaikuttivat ratkaisevasti tuomioiden ankaruuteen.
Myös vuoden 1889 rikoslain valtiopetos- ja maanpetossäännösten tulkinnassa etäännyttiin lakisidonnaisuuden periaatteesta. Kyse oli kiistattomasti poliittisesta oikeudenkäytöstä.
Kuitenkin on hyvä muistaa, että sisällissodan yli 36 000 uhrista suurin osa kuoli vankileireillä, sodan aikaisessa ja jälkeisessä poliittisessa väkivallassa ja sotatantereella. Valtiorikosoikeudet jakoivat 555 kuolemanrangaistusta, joista noin 120 pantiin täytäntöön. Tavallisimpia seuraamuksia olivat kuritushuonerangaistukset, joihin liittyi kansalaisluottamuksen menettäminen määräajaksi. Enintään kolmen vuoden mittaiset kuritushuonerangaistukset voitiin myös määrätä ehdollisiksi.
Helsingin valtaus, saksalaisia apujoukkoja Museokadulla 1918. Vasemmalla Kansallismuseo.
Usein esitetty ja hyvin aiheellinen kysymys kuuluu: kuinka on mahdollista, että lakimieskoulutuksen saaneet juristit saattoivat osallistua vuoden 1918 laittomuuksiin ja oikeudellisesti kyseenalaiseen päätöksentekoon? Jotain kertoo sekin, että hyvin harva lakimies on kertonut muistelmissaan tai merkinnyt matrikkelitietoihinsa sitä, mitä hän teki vuonna 1918. Vuoden 1918 tapahtumat on kuitattu hiljaisuudella.
Äärimmäisessä kriisitilanteessa eivät laillisuusajatukset olleet päällimmäisiä.
Näkemykseni mukaan se, miten kukin toimi, liittyi hänen yhteiskunnalliseen rooliinsa ja samaistumiseensa. Valkoisen puolen riveissä toimiminen oli luonnollinen seuraus kapinatilanteessa. Äärimmäisessä kriisitilanteessa eivät laillisuusajatukset olleet päällimmäisiä. Pikemminkin katsottiin toiminnan olleen välttämätöntä järjestyksen palauttamiseksi. Epäselvyydet laillisuusseikoissa olivat siihen nähden toissijaisia.
On syytä myös alleviivata sitä, että vaikka velvollisuudentunto, ryhmän paine ja omasta näkökulmasta oikean lopputuloksen tavoittelu olivat lähtökohtia, saatettiin mukana olla innokkaasti tai passiivisesti. On myös joitakin tietoja kriittisistä mielipiteistä oikeudenkäytön oikeudellisen perustan suhteen. Tällaisia ääniä eivät valkoisten oikeudenkäyttöä ohjailleet henkilöt mielellään kuunnelleet.
Epäilevä asenne oikeudenkäytön legitimiteettiin saattoi myös johtaa vapautuksen hakemiseen esimerkiksi valtiorikosoikeuksien tai niiden syyttäjistön jäsenyydestä. Ei ollut harvinaista, että senaatin oikeusosastolta anottiin eri syistä vapautusta valtiorikosoikeuden jäsenyydestä, joka oli varsin työteliäs tehtävä. Perusteet vapautushakemuksille olivat usein terveydellisiä, mutta todelliset syyt niiden takana saattoivat olla myös muunlaisia.
Vuoden 1918 traagiset tapahtumat yhdistivät Suomen lakimieskuntaa sortovuosien repivien kiistojen jälkeen.
Vuoden 1918 traagiset tapahtumat yhdistivät Suomen lakimieskuntaa sortovuosien repivien kiistojen jälkeen. Tuolloinhan linja kulki perustuslaillisuuden ja myöntyväisyyden välillä. Nyt kuitenkin lähes kaikki ottivat paikkansa yhteiskunnallisen jakolinjan samalta puolelta.
Kesti kauan, ennen kuin 1918 tapahtumat tulivat vaativat mitat täyttävän akateemisen tutkimuksen kohteeksi. Tämä tapahtui vasta 1950-luvun lopulta lähtien. Ensimmäinen merkkiteos oli Juhani Paasivirran Suomi vuonna 1918, joka julkaistiin vuonna 1957.
1960-luvulla Jaakko Paavolaisen tutkimukset punaisesta (1966) ja valkoisesta (1967) loivat realistisen tutkimuksellisen ja näkemyksellisen pohjaan sisällissodan ilmiöistä. Tätä kuvaa oli osaltaan pohjustanut Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian toinen osa (1960). Vielä kauemmin kesti, ennen kuin sodan vallankäytön oikeudelliset aspektit tulivat tutkimuksellisen analyysin kohteeksi. Näin tapahtui vasta 1990-luvulla. Ja 2000-luku on tuonut Suomen ja muiden sisällissotien tutkimukseen vertailevan näkökulman.
