LAKIMIESLIITTO jatkoi syksyn urakoulutusputkea järjestämällä Turussa valmennustilaisuuden oikeussalityöstä kiinnostuneille tai sitä jo tekeville. Eri näkökulmia aiheeseen tarjosivat Turun käräjäoikeuden käräjätuomari Asko Nurmi, Espoon kihlakunnansyyttäjä Harri Lindberg sekä asianajaja Risto Sipilä helsinkiläisestä asianajotoimisto Borenius & Kemppinen Oy:stä.
Menneinä aikoina muotoseikoilla oli suurestikin merkitystä. Myös käräjätuomarin valta oli toinen kuin nykyisin.
– Oikeuden puheenjohtaja ei suutahtaessaan välttämättä tyytynyt huutamaan kovalla äänellä, vaan myös lakikirjan väitetään lennelleen. Nykyisin homma on rauhoittunut ja inhimillistynyt kovasti, Asko Nurmi evästi kuulijoita.
Etiketissä luotetaankin nyt pitkälti kokemuksen tuomaan oppiin ja psykologiseen silmään. Mitä päämies tai muu salissa olija ei tiedä, siitä puheenjohtaja voi opastaa tarvittaessa kesken istunnon. Keskiössä on itse asia, eivät muotodetaljit.
Briljeeraukset pois
Etiketillä on väliä, mutta käsitteen sisältö on hioutunut.
– Salietiketti on keskittymistä olennaiseen ja asianmukaista käytöstä. Tuomari jakaa istunnon puheenvuorot, ja syyttäjä kuljettaa rikosjuttua eteenpäin. Avustajan tehtävä on ainoastaan ajaa päämiehensä etua, ei nostaa esiin epäolennaisuuksia ja briljeerata pikkuseikoilla, Asko Nurmi linjaa.
– Jos salissa on tarvetta ylimielisyyteen, siihen ei ole syytä. Jos on syytä, siihen ei ole tarvetta, hän heittää.
Harri Lindbergin mukaan syyttäjällä on rikosprosessissa valta ja velvollisuus toimia suodattimena, mutta valtaa voi käyttää oikein tai väärin.
– Joka jutussa on mietittävä erikseen, miten suuri on yleinen intressi, lähdetäänkö sovitteluun vai pärjätäänkö esimerkiksi syyttäjän määräämällä sakolla. Kaikkien osapuolten on syytä olla kiinnostuneita toisistaan, kuunnella ja vaihtaa tietoja jutun etenemisestä, hän listaa.
Riitajuttuihin työssään keskittyvä Risto Sipilä korostaa, että hyvä asianajaja ei ole miellyttämässä ketään, ja välillä joutuu tasapainoilemaan etiketin ja oman tuntuman rajamailla.
– Jutut ovat päämiesten, eivät avustajien. Päämiehen etu menee muiden seikkojen edelle, mutta avustaja ei myöskään ole papukaija, joka toistaa päämiehen kertoman sellaisenaan oikeudelle.
Avustaja ei ole tuomari
Roolijako oikeudessa on selvä, muttei ehdoton. Tyylejä on monia, ja osapuolet saattavat nähdä saman asian monella tavoin.
Yksi näkemyksiä herättävä asia on luotettavuus: mitä oikeudessa tulee kertoa, ja missä kulkee epäluotettavuuden tai valehtelun raja?
Asko Nurmi korostaa, että valehtelu on sekä tyylitöntä että moraalitonta.
– Rajanveto on joskus hankalaa, sillä kaikkia yksityiskohtia päämiehen taustoista ei välttämättä kannata tuoda esille oikeudessa. Painotuksetkin harkitaan tapauskohtaisesti. Haju pukkaa silti tarttumaan: jos kerran jää kiinni epäluotettavuudesta tai suoranaisesta valehtelusta, leimasta on hyvin vaikea päästä eroon.
Risto Sipilä puolestaan muistuttaa, että asianajajan tehtävä on nimenomaan avustaa, ei toimia päämiehensä tuomarina.
Yhteistyötä poliisin kanssa
Toinen keskustelua herättävä seikka on poliisin ja syyttäjän välinen yhteistyö. Molemmilla on omat tonttinsa, mutta toisinaan on hyvä hivuttaa jalkaansa myös toisen puolelle.
– Kymmenes rikosjutuista on sellaisia, joissa esitutkinta on hyvin vaativaa. Pitää muistaa, että poliisilla on taitoa tutkia itse tapahtumia, mutta useinkaan ei riittävästi tietoa oikeuskäsittelystä ja jutun rajauksesta, Harri Lindberg sanoo.
– Silloin on juristin tehtävä osallistua esitutkintaan kertomalla, millaista aineistoa tarvitaan. Esitutkinta on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi yksin poliisin harteille.
– Pahimmillaan esimerkiksi pedofiliatapauksissa koko esitutkinta voi tuhriintua ensimmäisenä päivänä, jos poliisilla ei ole tietoa tutkintamateriaalitarpeen laajuudesta ja lapsen tunnustus jää nauhoittamatta, hän muistuttaa.
