Lakimiespäivä järjestetään 40. kerran; osa 3 VI–XX Lakimiespäivät vuosina 1953–1969 Mukautumista ajan ja lakimiesten tarpeisiin

Nuoremmat sukupolvet vallankahvaan

Valvontakomissio poistui Suomesta vuonna 1947 ja sodan jälkeinen epävarmuus hälveni vähitellen. Samaan aikaan myös lakimiespäivät vanhamuotoisena juhlavana lakimiestapaamisena ja lakimiesten suurkatselmuksena olivat menettämässä merkitystään.

Sodan jälkeinen Suomi oli hakenut turvaa historiasta sekä johtajista, joilla oli poikkeuksellisen pitkä poliittinen kokemus. Presidentteinä toisiaan seurasivat Mannerheim ja Paasikivi. Samaan ikäpolveen kuuluivat monet Lakimiesliiton silloiset johtomiehet. Sodan jälkeisenä aikana Paasikiven kiinteä yhteistyö Suomen Lakimiesliiton johdon kanssa oli omiaan lisäämään myös Lakimiesliiton nauttimaa arvostusta.

Yhteiskuntakehityksen suunta muuttui kuitenkin 1950-luvun puolivälissä. Presidentti Urho Kekkosen valtaantulon myötä maan johtoon astui uusi poliittinen sukupolvi. Samantyyppinen kehitys tapahtui osittain myös Lakimiesliitossa. Sen käytännön toiminnasta vastasi nyt nuorempi sukupolvi.

Sukupolvien vaihtuminen ei kuitenkaan merkinnyt olojen rauhoittumista kokonaan. Kun Urho Kekkonen astui presidentin virkaan 1.3.1956, alkoi samana päivänä yleislakko. Lakko kosketti välillisesti myös lakimieskuntaa. SAK oli saanut yleislakossa ajettua läpi markkamääräisen korotuslinjan. Se johti toukokuussa 1956 siihen, että valtion lakimiesvirat julistettiin hakukieltoon ja saartoon. Työtaistelu jatkui aina syyskuuhun 1956, jolloin valtioneuvosto teki palkkojen tarkistusta koskevan periaatepäätöksen, jonka AKAVA ja sen jäsenjärjestöt saattoivat hyväksyä.

Samoihin aikoihin Lakimiesliiton jäsenyhdistysten määrä kasvoi tasaisesti. Vuosina 1954–1962 liittoon liittyi kuusi uutta jäsenyhdistystä: Suomen kaupunginvoutien yhdistys, Naisjuristit, Sotilaslakimiehet, Tullilaitoksen lakimiehet, Verojohtajat ja Hallintolakimiehet.

Resurssipula karsi lakimiespäivien määrää

Lakimiesliiton alkuvaiheissa sen toiminta perustui pitkälti talkoohenkeen ja vastikkeettoman työvoiman käyttöön. Jäsenmaksu oli hyvin alhainen. Sekalaisia tuloja kertyi muun muassa lakimiesmatrikkelista, lakimieskalenterista ja muusta kustannustoiminnasta. Liitolla oli varaa palkata vain puolipäivätoiminen asiamies.

– Ei tuollaisilla resursseilla ollut mahdollista pyörittää kovinkaan laajaa toimintaa. Voimavarat eivät kertakaikkiaan riittäneet esimerkiksi lakimiespäivien järjestämiseen joka vuosi, muistelee varatuomari Martti V. Mustakallio, joka toimi Lakimiesliiton ensimmäisenä kokopäiväisenä toiminnanjohtajana vuosina 1957–1965.

Vuonna 1949 järjestettiin vielä perinteiset kolmipäiväiset, järjestyksessä viidennet lakimiespäivät. Sen jälkeen lakimiespäivien järjestämiseen tuli kolmen vuoden tauko.

Lakimiesliiton valtuuskunta katsoi syksyllä 1949, ettei lakimiespäiviä täydessä laajuudessaan ollut syytä järjestää joka vuosi. Keväällä 1950 tyydyttiinkin vain sormustenjakotilaisuuden järjestämiseen. Kun vuonna 1951 järjestettiin Pohjoismainen lakimieskokous, ei varsinaisia lakimiespäiviä pidetty silloinkaan tarpeellisina. Sen sijaan päätettiin panna toimeen samana päivänä Lakimiesliiton liittokokous, lakimiessormusten jako ja yhteinen kevätjuhla. Iltajuhlista ei kuitenkaan luovuttu. Ne järjestettiin perinteisesti Kalastajatorpalla.

Vuoden 1952 valtuuskunnan kokouksesta tehdyssä tiedotteessa todetaan ytimekkäästi: ”Kokouksessaan 23.4.1952 valtuuskunta päätti, että kuluvana vuonna ei tullut järjestää varsinaisia lakimiespäiviä, vaan oli perinteellinen sormustenjako toimitettava liittokokouksen yhteydessä”. Samassa vuoden 1952 kokouksessa todettiin kuitenkin, että ”valtuuskunta antoi hallitukselle tehtäväksi ryhtyä toimenpiteisiin lakimiespäivien järjestämiseksi Helsingissä keväällä 1953”.

Lakimiespäivien sisältöön panostettiin

Lakimiesten keskuudessa oli 1950-luvun alussa herännyt tarve saada jatkokoulutusta. Vuonna 1949 oli jo järjestetty kirjanpitokurssi ja suullisen esitystaidon kurssi. Vastaavanlaista toimintaa kaivattiin lisää. Liiton tieteelliset jäsenjärjestöt olivat perinteisesti järjestäneet esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, jotka huolehtivat lakimiesten oikeustieteellisten tietojen säilymisestä ja kartuttamisesta. Lakimiesliiton tehtäväksi jäi huolehtia lakimiesten käytännöllisemmästä jatkokokoulutuksesta.

– Ensimmäisiä tehtäviäni Lakimiesliiton toiminnanjohtajana oli saattaa liiton talous kuntoon. Se tapahtui järjestelmällisellä työllä, lisäämällä jäsenyhdistysten ja jäsenmaksujen määrää sekä tekemällä lakikirjasta laadukas ja kannattava tuote, Mustakallio kertoo.

– Kun taloudelliset resurssit olivat parantuneet ja työntekijämäärää saatu lisättyä, voitiin panostaa myös lakimiespäiviin. Niitä ruvettin järjestämään taas säännöllisesti joka vuosi. Koska jatkokoulutukselle oli suuri tarve, kehitettiin lakimiespäiviäkin enemmän korkeatasoisten koulutustilaisuuksien suuntaan. Kouluttajiksi saatiin hyviä luennoitsijoita, kun heille pystyttiin maksamaan kunnon palkkiot. Näin saatiin myös osallistujamäärät taas kasvamaan.

– On myös muistettava, että lakimiehiä oli tuolloin vielä melko vähän. Näin ollen lähes kaikki tunsivat toisensa. Niinpä esimerkiksi jatkokoulutustarpeet ja eri tapahtumien onnistuminen oli helppo kartoittaa, Mustakallio korostaa.

Vuosien 1958–1966 lakimiespäivistä muodostui suuria, kaksipäiväisiä täydennyskoulutustilaisuuksia, jotka keskittyivät yleensä yhteen teemaan. Uudistuksen yhteydessä myös lakimiespäivien nimi laajeni sisältäen uuden jatkokoulutuselementin. Esimerkiksi vuonna 1958 järjestetyn tilaisuuden koko nimi oli ”IX lakimiespäivät ja lakimiespäivien yhteyteen järjestetyt yhtiöoikeudelliset jatkokurssit”. Kurssien osanottajat saivat todistuksen kursseihin osallistumisesta.

– Lakimiesten yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuutta ylläpidettiin järjestämällä lakimiespäivien yhteyteen suuret, ohjelmalliset illallistanssiaiset. Aviopuolisot oli kutsuttu mukaan. Miehet olivat smokissa ja naiset hienoissa juhlapuvuissa, Mustakallio muistelee.

Ohjelman esittäjiä löytyi myös omasta takaa. Erityisesti Mustakallion mieleen ovat jääneet lakimiespäivien jatkoilta Inkeri Anttilan taitavat laulu- ja pianoesitykset.

Toimintoja nykyaikaistettiin ja selkeytettiin

Mustakallion toiminnanjohtajakaudella Lakimiesliiton toimintaa ja lakimiespäiviä nykyaikaistettiin monella tavalla. Samalla luovuttiin toiminnoista, jotka eivät liittyneet luontevasti lakimiespäiviin.

Lakimiespäivien rooli Lakimiesliiton omana tilaisuutena selkiytyi, kun sen yhteydessä ei enää järjestetty muiden lakimiesjärjestöjen kokouksia.

– Kun lakimiespäivät olivat vuodesta 1957 alkaen lähinnä jatkokoulutustilaisuus, ei niiden luonteeseen enää oikein sopinut sormusten jako. Toisaalta valmistuvien juristien määrä oli kasvanut siinä määrin, että sormustenjakotilaisuus olisi paisunut aivan liian suureksi oheistapahtumaksi, Mustakallio perustelee perinteestä luopumista.

Lakimiessormusten juhlallisia jakotilaisuuksia oli järjestetty vuosittain lakimiespäivien tai muiden Lakimiesliiton kokousten yhteydessä vuosina 1946–1956. Lakimiesliitto halusi edelleen ylläpitää ja jopa tiivistää yhteyttä nuoriin juristeihin ja juhlistaa heidän valmistumistaan.

– Koin valmistuttuani oman publiikkini aika koruttomaksi tilaisuudeksi. Se kaipasi selvästi ympärilleen jotain juhlallisempaa. Kun tulin Lakimiesliiton asiamieheksi vuonna 1964, kehitettiin ehdotuksestani vastavalmistuneille lakimiehille tarkoitettu vastaanottotilaisuus, joka pidettiin heti publiikin jälkeen. Samassa yhteydessä liitolla oli mahdollisuus esitellä toimintaansa ja solmia yhteyksiä uusiin lakimiehiin. Tämä toimintamuoto oli ilmeisen onnistunut, koska se jatkuu edelleen, kertoo varatuomari Pentti Ajo, joka toimi Lakimiesliiton asiamiehenenä vuosina 1964–1965 ja toiminnanjohtajana 1966–1976.

Jatkokoulutukselle oma keskus

Mutta lakimiespäivät eivät pystyneet edes joka vuosi järjestettyinä tyydyttämään lakimiesten jatkokoulutustarvetta. Vuonna 1958 järjestettiin kauppaoikeuden erityiskysymyksiä käsitellyt kurssi. Muita jatkokoulutusaiheita olivat esimerkiksi rakentaminen, liikeverotus, vakuutusoikeus ja asianajotoiminta. Koulutusta järjestettiin myös maaseudulla.

Lakimiesliitossa tuolloin olleen koulutusorganisaation ongelmana oli hajanaisuus, toimenkuvien epämääräisyys sekä päällekkäisyys. Pahimmillaan Lakimiesliitossa oli 1960-luvulla koulutustoimintaa varten kolme eri toimielintä: lakimiespäivätoimikunta, koulutustoimikunta ja koulutustoimikunnan erikoistumisjaosto.

– Koulutustoimikunnasta oli paisunut hallitsematon, suuri organisaatio. Samaan aikaan muualla oli kehitys vienyt kohti erillisiä koulutuskeskuksia. Vientikoulutussäätiö, ekonomiliiton koulutuskeskus ja vastaava insinöörien keskus Insko aloittivat toimintansa kuusikymmentäluvulla. Nämä alkoivat sisällyttää ohjelmiinsa myös juridispainoitteisia aiheita, kuten vientijuridiikkaa ja kauppaan liittyvää juridiikkaa, Pentti Ajo muistelee.

Tilanteen selkeyttämiseksi ja jatkokoulutustoiminnan kehittämiseksi alettiin suunnitella Lakimiesliiton koulutustoiminnan keskittämistä koulutuskeskukseen, jonka organisaation Lakimiesliiton hallitus vahvisti 8.1.1970.

Samalla tuli tarve miettiä lakimiespäivien sisältö uudestaan. Vuodesta 1967 alkaen lakimiespäiviä olikin jo alettu kehittää yleisen oikeuspoliittisen keskustelufoorumin suuntaan. Samalla niiden koulutuksellinen luonne väheni. Lakimiespäivät järjestettiin kuitenkin edelleen vuosittain ja kaksipäiväisinä.

– Kun Lakimiesliiton koulutuskeskus oli perustettu, vapautuivat lakimiespäivät samalla koulutuspaineesta. Lakimiespäiville oli mahdollista palauttaa niiden alkuperäinen luonne lakimiehiä kokoavana tapahtumana ja yleisenä keskustelufoorumina, Pentti Ajo kertoo.

Lakimiespäivät järjestetty 40 kertaa -nimisen artikkelisarjan 1. osa ilmestynyt LMU 7/2006; 2. osa 8/2006.
Seuraavat osat ilmestyvät 2/2007 ja 3/2007.