|
Lapin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta on yleistutkintojen tuottaja
Teksti Markus Aarto Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta perustettiin 1.3.1979 valtakunnalliseksi juridisia yleistutkintoja tuottavaksi yksiköksi. Sellainen siitä myös on tullut ja sellaisena se tulee toivottavasti pysymäänkin. Alusta alkaen pyrkimyksenä oli luoda muiden tiedekuntien tutkintojen kanssa kilpailukykyinen tutkinto, joka on myös positiivisesti omaleimainen yleistutkintoluonteen ja koulutusalatradition antaman liikkumavaran puitteissa. Vertailtaessa tiedekunnan ensimmäisen opintovuoden muutaman kymmenen sivun laajuista opetussuunnitelmaa juuri valmistuneeseen kaksiportaisen tutkintorakenteen mukaiseen ja 492 sivua käsittävään opinto-oppaaseen huomataan, että tiedekuntien liikkumavara on lisääntynyt ja yhteiskunta on oikeudellistunut. Kysymys tutkinnon käyttökelpoisuudesta tässä hetkessä ja tulevaisuudessa on sidoksissa siihen, miten hyvin tuota liikkumavaraa käytämme ja millaisina lakimiesammatin keskeiset haasteet näemme. Muutoksiin reagoimisen kannalta tutkintorakenteiden ajoittainen päivittäminen on enemmän kuin perusteltua. Impulssi tutkintorakenteen uudistamiseen on usein saatu yhteiskunnan murrosvaiheessa. 1970-luvulla ajan henki edellytti yhteiskunnallisesti valveutuneempia tutkintoja, kun taas 1990-luvun puolessavälissä toteutettu uudistus korosti tehokkuutta ja joustavuutta. Nyt toteutetussa uudistuksessa taustavaikuttimina ovat ainakin yhteiskunnan informatisoituminen ja globalisoituminen sekä opintoaikojen nopeuttaminen. Huolimatta tutkinnonuudistuksen yhteydessä tehdystä koulutusalakohtaisesta yhteistyöstä, kunkin tiedekunnan itsenäiseen harkintaan on jäänyt, millä tavoin yhteiskunnan ja lakimiesammatin muutoksiin on tarpeen reagoida. Uusi 1.8.2005 voimaan tullut tutkintoasetus lisää tiedekuntien liikkumavaraa koulutuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Tutkintoasetuksen välttämättä edellyttämät rakenteelliset muutokset näyttävät merkittäviltä, mutta tosiasia on, että asetus jäi kovasta ennakkorummutuksesta huolimatta yleisluonteiseksi kompromissien summaksi. Kaksiportaisen tutkintorakenteen ohella näkyvin rakenteellinen uudistus on opintoviikkojärjestelmän korvaaminen eurooppalaisen ECTS-järjestelmän mukaisilla opintopisteillä. Sisällöllistä suunnittelua tutkintoasetus ei juuri ohjaa, mikä korostaa tiedekuntien itsenäisyyttä sekä opetuksen ja tutkimuksen vapautta. Kilpailukyky edellyttää valinnanmahdollisuuksia ja kokonaisuuden hallintaa Oikeustieteelliset tutkinnot on perinteisesti rakennettu yleistutkinnoiksi, joiden suorittaminen avaa sijoittumismahdollisuuksia mitä moninaisempiin oikeudellista osaamista vaativiin tehtäviin. Liiallinen erikoistuminen tietyille oikeudenaloille aiheuttaisi vääjäämättä tutkinnon kapea-alaistumista, oikeudellisen osaamistason laskua ja tutkinnon kilpailukyvyn heikentymistä työmarkkinoilla. Tätä ei ole haluttu meillä eikä muissakaan tiedekunnissa. Oikeustieteellisen alan tutkinnonuudistustyössä on painotettu tutkintojen säilyttämistä yleistutkintoina, mikä edellyttää valmistuvalta opiskelijalta vähintään koko oikeusjärjestelmän perusteiden hallintaa. Omaehtoista erikoistumista voi kukin opiskelija valintansa mukaan harjoittaa suorittamalla tietyn tai tiettyjen oikeudenalojen valinnaisia opintoja, joista on pyritty luomaan myös erillisiä teemakokonaisuuksia. Yhteiskunnallinen kehitys on johtanut oikeudellisen sääntelyn määrälliseen kasvuun, mikä edellyttää opiskelijalta entistä suurempia valmiuksia tiedon hankintaan ja jäsentämiseen. Oikeustieteellisessä koulutuksessa tulee tämän vuoksi panostaa tiedonhallintavalmiuksien kehittämiseen ja juristin perusmetodien sekä oikeusjärjestelmän systematiikan syvälliseen omaksumiseen, keskeistä normiaineista kuitenkaan unohtamatta. Oikeusjärjestelmässä on perimmältään kysymys kokonaisuudesta ja hyvän juristin edellytetään hallitsevan kokonaisuuksia. Huolimatta siitä, että liian pitkälle vietyä erikoistumista on syytä välttää, on valinnaisuuden kautta tapahtuvalla omaehtoisella tietotason syventämisellä merkittävä rooli tutkinnon kilpailukyvyn kannalta. Noin kolmannes nykyisistä tutkinnoista muodostuu valinnaisista täydentävistä ja syventävistä opintojaksoista. Tutkinnonuudistuksen toteuttamisen yhteydessä vaikein ratkaistava ongelma on ollut siinä, missä määrin kumpaankin perustutkintoon (ON, OTM) voidaan liittää valinnaisuutta. Kaikkien pakollisten perus- ja aineopintojen sijoittaminen alempaan oikeusnotaarin tutkintoon olisi merkinnyt sitä, että valinnaisuutta ei alemmassa tutkinnossa olisi ollut juuri lainkaan. Tästä olisi seurannut merkittäviä pulmia vaihto-opiskelun tukemisen, opintorytmin, tietotason syventämisen sekä maisteritutkinnon sisällön osalta eikä siihen tiedekunnassa haluttu mennä. Oikeusnotaarin ja oikeustieteen maisterin tutkinnot on meillä nähty toisiaan tukevina kokonaisuuksina, joiden käyttöarvo ja kilpailukyky on turvattava. Jotta valinnaisuutta sisältyisi riittävä määrä molempiin tutkintoihin, on osa pakollisista aineopinnoista (esim. Eurooppa-oikeus ja kansainvälinen oikeus) siirretty suoritettavaksi vasta osana maisterintutkintoa. Opiskelija voi suorittaa nämäkin jaksot vapaaehtoisena jo oikeusnotaarivaiheessa tai sitten syventää tietämystään muilla oikeusnotaaritutkintoon sisällytettävissä olevilla täydentävillä opintojaksoilla. Tiedekunnan kokemukset ja työmarkkinapalaute ovat osoittaneet selkeästi, että oikeustapausopetus ja erilaiset käytäntöön painottuvat kurssit sekä käytännön harjoittelu antavat valmistuville opiskelijoille hyvät lähtökohdat työllistyä ja menestyä työmarkkinoilla. Uuden tutkintorakenteen mukaisten opetussuunnitelmien laadinnassa on pyritty oikeustapausopetuksen määrän kasvattamiseen. Lisäksi tutkintorakenteessa mahdollistetaan käytännön kurssien sisällyttäminen ylempään tutkintoon. Kansainvälisyyttä ja kielitaitoa Kansainvälistyminen on ollut yksi oikeustieteiden tiedekunnan keskeisistä kehittämistavoitteista, jolla on ollut vaikutuksia tutkinnonuudistustyöhön. Tiedekunta on edistänyt niin opetuksen kuin tutkimuksenkin kansainvälistymistä kehittämällä kansainvälisiä verkostoja ja tiedekunnan omia tukipalveluja. Oikeustieteen opetuksen kansainvälisyydellä vastataan työelämän uusiin sisällöllisiin osaamisvaatimuksiin. Vaikka lakimies on nimenomaan kansallisen oikeusjärjestyksen tuntija, hänellä tulee välttämättä olla myös valmiudet valtioiden rajat ylittävään, monikieliseen ja monikulttuuriseen työskentelyyn. Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta on ollut jo 1990-luvun puolivälistä alkaen aktiivisesti mukana kansainvälisissä vaihto-ohjelmissa. Vuonna 2004 tiedekunnasta lähti vaihtoon 46 opiskelijaa. Suosituimpia kohteita olivat Ruotsi, Saksa, Iso-Britannia ja Espanja mutta lähtijöitä on ollut myös Venäjälle, Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Alkavana lukuvuonna toteutuvat ensimmäiset opiskelijavaihdot Chilen yliopistoon, jonka kanssa tiedekunnalla on ollut jo aiemmin opettajavaihtoa. Laaja englanninkielinen opetustarjonta ja toimivat opiskelijapalvelut houkuttelevat tiedekuntaan lähes saman määrän ulkomaisia vaihto-opiskelijoita kuin meiltä lähtee vaihtoon. Tutkinnonuudistuksen yhteydessä lisättiin yliopiston kielikeskuksen tuottamien pakollisten kieliopintojen määrää tutkinnoissa. Kansainvälistymiskehitys ja oikeudellisesti merkityksellisen vieraskielisen aineiston lisääntyminen korostavat kielitaidon merkitystä osana ammatinhallintaa. Kielitaito on tällöin ymmärrettävä vieraiden kielten osaamista laajempana alueena, johon kuuluu keskeisesti kyky käyttää oikeudellista kieltä sekä tulkita ja analysoida juridisia tekstejä. Tiedekunnassa on maan ainoa oikeuslingvistiikan oppituoli, jonka puitteissa opiskelijoiden valmiuksia käyttää ja ymmärtää oikeudellista kieltä jatkuvasti kehitetään. Mitä seuraavaksi? Yliopistopolitiikan suuntaa ja liikenopeutta on joskus vaikea ennustaa. Selvää kuitenkin lienee, että perustutkintojen uudistamisen jälkeen uudistamisen kohteena tulevat olemaan jatkotutkinnot. Jatkotutkintojen osalta tiedekunnat ovat vakiintuneesti tehneet tiiviimpää yhteistyötä kuin perustutkintojen osalta mm. järjestämällä yhteistä opetusta ja julkaisemalla vuorovuosin yhteisen jatkotutkintoja käsittelevän opinto-oppaan. Osaltaan yhteistyön merkitystä korostavat yhteiset tutkijakoulut ja muut valtakunnalliset jatkotutkinto-opiskelijoille suunnatut yhteishankkeet. Jatkotutkintojen uudistamistyön keskeisenä ennakkokysymyksenä on, millaisia tohtoreita ja lisensiaatteja työelämä tarvitsee. Realiteetti on, että yliopistolaitos kykenee tarjoamaan rahoituksen vain osalle jatko-opiskelijoista ja pystyy työllistämään vain murto-osan jatkotutkinnon suorittaneista. Yksin Lapin tiedekunta tuottaa tällä hetkellä asetettujen tavoitteiden mukaisesti keskimäärin neljä tohtoritutkintoa vuodessa. Yleinen koulutustason nosto on hyvä tavoite, mutta kannustavuus jatkotutkintojen suorittamiseen toteutuu vain, jos työmarkkinoilla on tarjottavanaan riittävästi haastavia ja mielenkiintoisia työtehtäviä tohtorin tutkinnon suorittaneille. Oikeustieteellisellä alalla väitöskirjojen laajuudesta ja laadusta ei ole määrällisten tohtoritavoitteiden edessä lähdetty tinkimään, vaan jatkotutkintojen taso on haluttu säilyttää korkeana. Tämä on hyvä lähtökohta myös tuleville uudistusprosesseille. On myös keskusteltava siitä, millaista huippuosaamista työmarkkinat tarvitsevat ja laadittava jatkotutkintojen osaksi tarpeita tukevia valinnaisia elementtejä. Kirjoittaja on Lapin yliopiston oikeus-tieteiden tiedekunnan varadekaani. |
