Lakimiesuutisissa 4/2012 oli kirjoitus Lakimiesliiton järjestämästä Rikoksen uhrin asema -seminaarista. Aihe on tärkeä. Määräaikaisena käräjätuomarina olen työskennellyt monella osastolla, mikä on saanut pohtimaan lasten asemaan liittyviä kysymyksiä sekä prosessirajoihin ja asianosaisasemaan liittyvää joustamattomuutta.
Rikosprosessissa, jossa uhrina on lapsi, olen kaivannut ”mutua” parempaa selvitystä niistä rikoksen vaikutuksista, jotka asianomistajana oleva lapsi kohtaa. Kun 15–20-vuotiaille vastaajille tehdään niin sanottu seuraamusselvitys, jossa tarkastellaan tukitoimien tarvetta (valvonta, erityiset seuraamusvaihtoehdot, elämäntilanne jne.), miksi uhrien asemaa ei tarkastella vastaavalla kiinnostuksella?
Vastaus löytynee Oikeudenkäymiskaaren 12. luvun asianosaisen edustamista koskevista säännöksistä eli pähkinänkuoressa siitä, että vajaavaltainen käyttää itse puhevaltaansa rikosasiassa, kun taas alaikäisen asianomistajan puhevaltaa käyttää tämän huoltaja tai muu laillinen edustaja. Ajatuksena lienee, että huoltaja tietää ja osaa kertoa niistä vaikutuksista, joita rikoksella on ollut uhriin. Näin varmasti monessa tapauksessa onkin.
Kaikkia vanhempia ei kuitenkaan kiinnosta tai heidän voimavaransa eivät tähän riitä. Ja miten aidosti huoltajalle ylipäätään välittyy lapsen kokemat seuraamukset? Osaako huoltaja kertoa nettikirjoittelusta, kuiskuttelusta koulun käytävillä, häpeästä, murentuneesta itsetunnosta tai itsetuhoisuudesta?
Entä kun lapseen kohdistuneesta rikoksesta epäillään huoltajaa itseään? Näitä tilanteita varten on toki säädetty edunvalvojan sijaisen määräämisestä, jolloin huoltajan ja lapsen väliseen eturistiriitaan puututaan määräämällä lapselle ulkopuolinen henkilö hänen etuaan ja oikeuttaan valvomaan ja usein samalla toimimaan hänen oikeudenkäyntiavustajanaan.
Edunvalvojan sijaisuuden vastaanottava henkilö luonnollisesti pyrkii ammattietiikkansa puitteissa turvaamaan päämiehensä edut mahdollisimman hyvin, tapaa lasta ja selvittää tämän tilannetta oikeudenkäyntiä silmällä pitäen. Mutta riittääkö se? Kertooko lapsi?
Tulisiko lapsiuhrien äänen kuuluminen selkeästi turvata lainsäädännöllä? Tulisiko edunvalvojan sijaisen tai sosiaalitoimen säännönmukaisesti kartoittaa asianomistajana olevan lapsen olosuhteet ja havainnot niistä haitallisista seuraamuksista, joita lapsi kokee ja joiden voidaan olettaa olevan adekvaatissa kausaalisuhteessa tapahtuneeseen sekä antaa näistä tieto syyttäjälle ja tuomioistuimelle? Nähdäkseni näin saavutettaisiin yhdenvertainen ja oikeudenmukainen kohtelu niille, joiden ääni muutenkin kuuluu heikosti.
Ei ole poikkeuksellista, että yleisellä tasolla varsin ”vähäinen” kotona tapahtunut väkivalta aikaansaa kauaskantoisia seurauksia kuten huostaanoton, sisaruussuhteiden katkeamisen, koulun vaihdon, leimautumisen, huhupuheita ja elämänhallinnan menettämisen tunteita. Yhteismitallisella ”olosuhdeselvityksellä” käräjäoikeudelle välittyisi muun muassa rangaistuksen mittaamisessa punnittava relevantti tieto rikoksen vahingollisuudesta.
On kohtuutonta, että edunvalvojan sijainen esittää korvausvaatimukset ja lapsi itse, syyttäjän nimeämänä, kertoo punastellen käräjäsalissa, kuka koski ja mihin, mutta kukaan ei – ihan aikuisten oikeasti – kysy häneltä, että miltä hänestä tuntuu ja miten tämä kaikki on häneen vaikuttanut. Valtion tulisi kyetä tarjoamaan tähän vähintäänkin tosiasiallinen mahdollisuus.
Riita-/hakemuspuolella olen ihmetellyt lapsiasioiden systeemiin sisäänrakennettua bugia: nykytilanteessa ei kenelläkään – toistan: ei kenelläkään – näytä olevan rahkeita nähdä patologista huoltajuusriitaa lapseen kohdistuvana henkisenä väkivaltana ja saattaa sitä syyteharkintaan. Kompastuskiveksi muodostunee oikeusjärjestelmämme käsitys siitä, että asianosaisia huoltajuusriidassa ovat vanhemmat eivätkä lapset. Eri viranomaistahot, kuten sosiaalitoimi, lastensuojelu ja lääkärit, ovat kyllä useinkin tekemisissä kyseisten perheiden kanssa, mutta loppujen lopuksi ei ole ketään, joka ottaisi lapsen asian omakseen ja joka, tilanteen niin vaatiessa, tekisi asiassa tutkintapyynnön.
Jopa varsin vaatimattoman kokemukseni perusteella voin todeta, että on tapauksia, joissa jokaikinen viranomais- ja hoitotaho on vakaana käsityksenään kirjannut, että vanhempien pitkittynyt tai kärjistynyt riitely akuutisti vaarantaa lapsen hyvinvoinnin. On alle kouluikäisiä lapsia, jotka ovat psykiatrisessa hoidossa. On lapsia, jotka ovat kyvyttömiä ottamaan vastaan aikuisen hoivaa ja huolenpitoa. Lapsia, joita kuvaillaan uutteriksi ja iloisiksi ja jotka harrastavat kuutena päivänä viikossa taiteillessaan vuoroviikkoasumisessa. Lapsia, jotka varastavat, valehtelevat ja vahingoittavat. Lapsia, jotka ovat ”hankalia”.
Olisiko aika muuttaa oikeusjärjestelmämme nuivaa suhtautumista eroriidan keskelle joutuneiden lasten tilanteen parantamiseksi?
On täysin selvää, että siitä aiheutuisi huomattava määrä oikeudellista knoppologiaa ratkottavaksi, oikeusturvatakeita huomioitavaksi sekä käytännön toteutusten hiomista, mutta silti – eikö se olisi vaivan arvoista? Ja eikö se ennen kaikkea olisi rikosoikeudellisen doktriinin ja lainvalmistelun perusheinää? Tietenkin edellä esittämiäni ajatusraakileita voidaan perustellusti kritisoida esittämällä, että rikosoikeudellisten toimenpiteiden käynnistäminen vanhempia vastaan vain kuormittaisi lasten tilannetta.
Siitäkään huolimatta en voi olla esittämättä kysymystä kaikille meille, jotka olemme tuominneet pahoinpitelynä sen yhden nykäisyn, kiskaisun, potkaisun, tukistamisen tai lyönnin — eikö olisi jo aika tunnustaa, että henkinenkin väkivalta sattuu? Ja että dokumentoitu, vanhempien patologiseen riitelyyn liittyvä lasten kärsimys tulisi tarpeen vaatiessa saada syyttäjien pöydälle.
Nina Immonen
Määräaikainen käräjätuomari, Helsinki
