Lasse Laatunen – työmarkkinavelho

Blogit ja kolumnit
16.10.2017 • Heikki Halila

Kun Lasse Laatunen oli syksyllä 1973 valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi, tiedettiin hänestä tuttavapiirissä ainakin kaksi asiaa: hän oli STK:n toimitusjohtaja Timo Laatusen veli ja hän oli suorittanut lakimiestutkinnon hämmästyttävässä ajassa kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Oli luontevaa, että hän hakeutui töihin työnantajaleiriin, aluksi STK:n jäsenliittoon Suomen Työnantajain Yleiseen Ryhmään ja sitten STK:hon, jossa hän tuli laajemminkin tunnetuksi työehtosopimusosaston vastaavana asiamiehenä ja arvostamansa Mauri Morenin oikeana kätenä.

Laatusesta tuli jo vuonna 1984 STK:n lakiosaston johtaja vastuualueenaan työlainoppi ja sosiaalipolitiikka. Hän kokosi ympärilleen ryhmän, johon kuuluivat seuraavassa portaassa hänen ystävänsä Hannu Rautiainen ja Jukka Ahtela ja johon myöhemmin liittyi lakimiestutkinnon maksimipistein suorittanut Markus Äimälä. Tämä joukko muilla osaajilla täydennettynä oli STK:n ja sittemmin sen seuraajajärjestöjen TT:n ja EK:n iskuvoimaisin osa.

Vuonna 2012 Laatusen tehtäväkuva muuttui, kun hänestä tuli työelämänsä kahdeksi viimeiseksi vuodeksi EK:n työmarkkinajohtaja. Osaamisensa perusteella hänen olisi pitänyt olla etelärantalaisen työnantajatoiminnon johdossa jo paljon aikaisemmin. Lasse Laatunen on tunnettu minimalistisesta tyylistään sekä kulisseissa viihtymisestä. Hänellä ei ollut aikomusta kirjoittaa muistelmia omaa rooliaan korostaakseen. Hän tarttui kuitenkin toimittaja Arto Niemisen tarjoukseen kirjoittaa yhdessä työmarkkinatunnelmapohjainen teos. Laatusen arvelun mukaan historiaperspektiivi voisi tarjota eväitä työmarkkinapolitiikan murrokseen, kun alalla uhkaa hirttäytyminen opinkappaleisiin. Tämä on puhetta, jota pragmaatikko Laatuselta on opittu kuulemaan.

Teos Kolmikannan kulisseissa. Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa (Art house 2017) vastaa asetettua tavoitetta. Siinä valotetaan työmarkkinoiden tunnelmia ja neuvotteluja helposti luettavalla tavalla tavoittelematta tieteellisen elämäkerran otetta. Samalla tulee kuitenkin esiin työmarkkinapolitiikan suuri linja ja Laatusen rooli siinä. Se on perustunut asiaosaamiseen, vastapuolen tuntemukseen ja luottamuksen hankkimiseen, sitkeyteen sekä momentumin, oikean ajoituksen, hallintaan.

Työmarkkinoilla on toimijoita, jotka jalkapallokieltä käyttäen potkaisevat avopaikasta pallon katsomoon tai jäävät istumaan pallon päälle. Laatunen osasi pujotella pallon saatuaan maalin edustalle ja myös tehdä maalin.

Laatunen välttelee kirjassa suuria paljastuksia eikä ilmeisesti sano aivan kaikkea, mitä mieli tekisi. Kirjaan mahtuu kuitenkin suorasukaisiakin luonnehdintoja. Se käy myös selväksi, että Laatunen viihtyi työyhteisössään parhaiten, kun se vielä oli STK.

Yleisesti on tunnettua Lasse Laatusen luottamuksellinen suhde Lauri Ihalaisen kanssa. Yhteistyö on ollut syvää monien muidenkin sosialidemokraattien – eikä vain näiden – kanssa. Laatusen nauttima arvostus Hakaniemen torin tuntumassa on joka tapauksessa aivan ainutkertaista.

Joku on voinut pohtia sitäkin, menikö Laatusella solidaarisuus Ihalaisen kanssa kaiken muun edelle. Laatusen viesti on tämä: hän on edustanut etelärantalaista intressiä, valmistelu on tehtävä niiden kanssa, joiden kanssa ratkaisutkin joudutaan tekemään, ja tulokset puhuvat puolestaan. Akavalaisia on ollut kovin harvoin niissä pöydissä, joissa keskeisiä työmarkkinoita kokonaisuudessaan koskevia päätöksiä on lyöty lukkoon. Tämä on johtunut monista syistä, ei vain henkilösuhteista. Tilannetta varmaan aprikoidaan Rautatieläisenkadulla myös Laatusen kirjaa katsellen.