En jätä enää hiilijalanjälkiä ja pelastan maailman. En lentele enkä matkusta laivoilla, ja junamatkat olen kokenut ahdistaviksi vuoden 1944 Matkaselän risteysaseman ilmahälytyksen jälkeen. Autolla ajan vain alamäkeen vaihde vapaalla, kotisaareni korkeimmalta kohdalta liukuen keskustan parkkihalliin. Illan pimetessä ajan sieltä pois, kun kukaan ei näe eikä todistajia ole.
En käy edes postikonttoreissa, sillä en kestä katsoa, kuinka joku uusavuton tuo postin kuljetettavaksi avoimessa jätesäkissä olevaa vaatemyttyä, saa virkailijalta pakkausteippiä tehdäkseen “paketin” ja kietoo teipin säkin ympärille. Moista muumiota en ole nähnyt kuin British Museumissa. Postilokeroa minulla ei ole koskaan ollut. En myöskään ymmärrä, miten oikeuksissa hyväksytään vastaajan osoitteeksi postilokero. On joko osoite tai sitten on vailla vakinaista, mutta ei mikään postilokero voi olla ihmisen osoite.
Makaan siis pääasiassa sohvalla. Terroristeille viesti: jos haluatte tuhota minut, niin kranaatti-isku kello 15–19, suuntana sohva, laaki ja vainaa. Sillä iskulla ei paljoa edistetä yhtikäs mitään, sillä olen jo viidenkymmenen euron mies. Eli Asianajajaliiton jäsen, mutta eläkeläisjäsen. Jäsenmaksu enää murto-osa entisestä eli tuo 50 euroa vuodessa.
Joitakin jalanjälkiä kuitenkin jätän. Jätän mittavan määrän lokeroita. Sellaisia kenkälaatikon kokoisia lokeroita. Armeija jo opetti, että ihminen ei tarvitse henkilökohtaiseen huvitukseensa muuta tavaraa kuin sen mitä niin sanottuun siviililaatikkoon mahtui. Siihen mahtuivat tyttöystävän lähettämät suklaat ja savukkeet. Kerran myös veljeni lähettämä punkkupullo kasarmin siivouspäivää piristämään. Siis kaikki tarpeellinen. Valitettavasti nämä lokerot lienevät menneet hakkeeksi Lappeenrannan ja Mikkelin varuskuntien lakkauttamisen myötä. Ehkä Haminan kasarmilla on lokeroni vielä jäljellä.
Poliisitalolla on toki vielä toimistoni lokero. Ehkä siellä on kutsu huumepoliisin tai murharyhmän pikkujouluun vuodelle 2005? Tai vehnäpullaa? Vankiloitten porteilla on myös lokerot, mutta niissä tuskin on jäljiltäni mitään, sillä sitä oppi jättämään puhelimen ja muut vempaimet auton hansikaslokeroon. Joskus tuli mieleen jättää autoon myös henkselit, vyö ja kengät, kun alkoi riepoa se vanhaan asianajajaan kohdistuva turvatarkastuskujeilu.
Lieneepä jossakin pankkilokerokin. Mutta sen sisältö on sitä perikunnan petkuttamiseksi tarkoitettua viimeistä vitsiä rajan takaa. Pesänselvittäjänä harva asianajajakaan on holvissa mihinkään merkilliseen aarteeseen törmännyt. Yleensä lootasta ovat hymyilleet tekohampaat, ja asiakirjoista merkittävimmät ovat olleet muutamat mitätöidyt pankkikirjat.
Makaan sohvalla. Minua eivät pahemmin koske muut lait kuin 25.4.1930 annettu laki säädettyjen määräaikojen laskemisesta ja sen 5 §. Eli jos määräpäivä sattuu pyhäpäiväksi, saa tehtävän toimittaa seuraavana arkipäivänä. Ja 50 euron miehelle kaikki päivät ovat pyhäpäiviä ja kaikki tehtävät siten siirrettävissä. Oikea Jukolan Juhanin pykälä.
Perkeleen puhelin! Kuka häiritsee! Kello on vasta 11.30! Ai, terve Jaatela! Ai että käräjäoikeuden lokerossani on paperi. Että ilmestynyt oikein paperi? Onkohan se tärkeä? Et vai tiedä, no, käyn joskus katsomassa, ehkä huomenna, tai ensi viikolla, tai…
Jukka Varviala
