Kun illat syksyllä pitenevät ja sade ropisee kodikkaasti ikkunaruutuihin, tuntuu hyvältä käpertyä mukavaan tuoliin lukemaan. Edellyttäen tietysti, että muu syksyyn välttämättä liittyvä touhottaminen sallii tällaisen ylellisyyden.
Toinen maailmansota ja Suomen osuus siinä eivät lakkaa kiinnostamasta tutkijoita ja kirjoittajia. Nykyiset eivät kuitenkaan – sattuneesta syystä – kirjoita omakohtaisia muistelmiaan, vaan ajallisen välimatkan päästä. Ajan mukana tietoa tulee lisää, näkökulmat ja painotukset muuttuvat. Omissa muistelmissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ne voivat olla mielenkiintoisia ja antoisia, mutta niitä lukiessa on kuitenkin aina syytä olla vähän varuillaan. Ihmisen muisti kun on mitä on, parhaimillaankin aukollinen ja taipuvainen näkemään omat teot myönteisessä valossa. En tarkoita tällä poliitikkojen vaalien alla kirjoittamia muisteluksia, joiden lukeminen on täysin lukijan vastuulla, vaan sellaistakin tekstiä, jossa pyritään objektiivisuuteen.
Vajaan vuoden kuluessa on ilmestynyt kaksi mielestäni vankasti lukemisen arvoista kirjaa toisen maailmansodan loppuvaiheista Suomessa. Toinen on Henrik Meinanderin Suomi 1944 ja toinen Paavo Rantasen Vaikea tie rauhaan. Meinander julkaisi 2006 tiiviin, erityisesti Ruotsin vallan aikaa pohtivan ja virkistävän Finlands historia. Linjer strukturer vändpunkter. Se ilmestyi myös suomeksi ja on näin niidenkin luettavissa, jotka ovat allergisia ruotsin kielelle. Uudessa kirjassa hän käy kuukausi kuukaudelta läpi kriittistä vuotta 1944, niin Suomen kuin muiden rintamien tapahtumia, mutta myös sitä, mitä siviilissä, elinkeinoelämässä, kulttuurissa ja niin edelleen tapahtui. Niihinhän kiinnitetään yleensä vähemmän huomiota, ja Meinanderin tutkimus on senkin vuoksi ansiokas.
Paavo Rantasen kirjan "juoni" on tuttu, mutta kirjaa lukee – kirjoittajan sitä ehkä tarkoittamatta – kuin dekkaria. Miten täpärä tilanne oli, minkälaisissa paineissa oltiin Neuvostoliiton, Saksan ja Ruotsinkin puristuksissa, miten tarkoin oli valittava ajankohta, jolloin voitiin toimia, miten huolellisesti salattava tieto neuvotteluista. Lukija ällistyy todetessaan, miten pienen piirin käsissä ratkaisut lopulta olivat. Hallitusta kokonaisuudessaan, eduskunnasta puhumattakaan, informoitiin vasta, kun se oli laillisuuden vuoksi aivan välttämätöntä.
Rantasen kirja on kunnianosoitus rauhan rakentajille, erityisesti Tannerille. Esipuheen kirjoittanut Paavo Lipponen sanoo sen suoraan: "Maamme irrottivat sodasta miehet, joilla oli onneksemme laaja kansainvälinen perspektiivi ja riittävästi kokemusta kestääkseen suurvaltojen paineessa. Kunnian miehet, joiden maine kestää ilman erityisiä palautusseremonioita".
Eipä sitä juuri paremmin voi sanoa.
