HS otsikoi alkuvuodesta näyttävästi: ”Kolmannes rajoittaisi kouluissa maahanmuuttajien osuutta”. Pelästyin, mutta onneksi suotta. Kirjoituksessa selostettiin pääkaupunkiseudulla, ilmeisesti vain suomenkielisissä kouluissa – miksi? – tehtyä tutkimusta. Kysymys ei kuitenkaan ollut, niin kuin pelkäsin siitä, että vain osa maahanmuuttajien lapsista, ne jotka läpäisisivät karsintatestin, hyväksyttäisiin kouluihin. Ongelmana oli se, että erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa maahanmuuttajiakin on paljon, on kouluja, joiden oppilaista yli puolella on maahanmuuttajatausta. Eräissä kouluissa heitä taas on tuskin ensinkään.
On myös havaittu, että eräät kantaväestöön kuuluvat vanhemmat pyrkivät saamaan lapsensa näihin jälkimmäisiin kouluihin. Jakautuma halutaan tasaisemmaksi, mistä olisi hyötyä kaikille. Se miten tasoittaminen lain mukaan kävisi päinsä, on sitten eri asia. Maahanmuuttajaoppilaalla on nimittäin oltava sama oikeus käydä lähikoulua kuin kantaväestöön kuuluvillakin.
Minusta on itsestään selvää, että maahanmuuttajien lapsille tulee muutenkin tarjota samanlaiset koulutusmahdollisuudet kuin muillekin. Heistähän valtaosa tulee jäämään Suomeen Suomen kansalaisina, tekemään täällä työtä ja maksamaan tänne veronsa. Heidän mahdollisimman hyvä koulutuksensa on meidän yhteisen, jopa itsekkään etumme mukaista. Ja mistä me etukäteen tiedämme, mitä lahjakkuuksia heidän joukossaan kasvaa? Meidän iloksemme ja ylpeydeksemme.
sialla on laajempiakin ulottuvuuksia. Viime ja tämän vuoden aikana on maailmalla osoitettu mieltä, jopa mellakoitu ja kapinoitu milloin Ranskassa, milloin Pohjois-
Afrikassa tai Lähi-idässä. Varsinkin Ranskassa liikehdinnän ytimenä ovat olleet sellaiset maahanmuuttajataustaiset nuoret, jotka ovat jääneet vaille koulutusta ja työpaikkaa. He eivät ole niin sanotusti kotoutuneet – kammottava uudissana, mutta parempaakaan ei ole – heillä ole mitään kiinnekohtaa asuinmaahansa eikä pienintäkään toivoa paremmasta. Tilanne on oiva kasvualusta mellakoinnille, jopa terrorismille.
En usko, että Suomessa syntyisi vastaavaa liikehdintää, mutta joka tapauksessa jokainen syrjäytynyt on liikaa ja potentiaalinen vaaratekijä. Koulutus ja työ eivät yksin estä ihmistä syrjäytymästä. Sehän on nähty. Mutta koulutuksen ja työpaikan puuttuminen moninkertaistavat syrjäytymisvaaran. Sen vuoksi on syytä olla erityisen huolissaan sekä koulutuksesta että nuorisotyöttömyydestä. Kun nykyisin ei enää ole juuri ollenkaan sellaisia työpaikkoja, joihin työntekijöitä voidaan värvätä noin vain, suoraan kadulta, on edes jonkinlainen koulutus välttämätön työmarkkinoille pääsemiseksi.
Sen ei tarvitse olla akateemista koulutusta. Voi itse asiassa olla parempikin, että painotus on jossain muualla. Työttömiä maistereita riittää muutenkin yllin kyllin.
