Arkkitehti Eliel Saarinen suunnitteli 1910-luvun puolivälissä Kaivopuistossa sijaitsevan linnamaisen Marmoripalatsin loistavaksi yksityiskodiksi ja taidegalleriaksi. Vuodesta 1947 talossa toimi silloin itsenäinen sotaylioikeus. Palatsi ostettiin vuonna 1949 valtiolle ja siinä aloitti vuonna 1952 toimintansa Helsingin hovioikeus, jonka jaostoksi sotaylioikeus liitettiin.
Hovioikeuden muutettua vuonna 1984 Pasilaan tilat sai käyttöönsä työtuomioistuin. Se on nyt vuorostaan muuttamassa Pasilaan hovioikeudelta vapautuneisiin tiloihin. Rakennus on suurimman osan historiaansa ollut tuomioistuinten käytössä. Arkkitehtonisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokas Marmoripalatsi odottaa uutta käyttäjäänsä.
Ruukinpatruuna Keirkner rakennutti Marmoripalatsin
Arkkitehti Eliel Saarinen suunnitteli 1910-luvun puolivälissä Marmoripalatsin ruotsalaissyntyisen siviili-insinöörin, ruukinpatruuna August N:son Keirknerin (1856−1918) ja tämän puolison, patrunessa Lydia Keirknerin o.s. Bremer (1861−1945) eläkeasunnoksi ja heidän huomattavan taidekokoelmansa galleriaksi. A. N. Keirkner omisti vuosina 1884−1917 Ähtärissä Inhan tehtaat, rautaruukin ja sahan.
Malmöstä kotoisin oleva Keirkner oli perehtynyt monipuolisesti raudan valmistukseen. Hänen aikanaan Inhassa perustettiin uusia tehtaita: pultti- ja niittitehdas, hevosenkenkätehdas, teräsvalimo ja höyrysaha. Ruotsista tuotiin rautamalmia ja kotimaasta romurautaa. Uusi rautatie auttoi alueen kehitystä.
Kaiken kruunuksi patruuna rakennutti uuden linnamaisen päärakennuksen, Inhan Pytingin, Hankaveden rannalle, sillä hänen vanha virka-asuntonsa oli tuhoutunut tulipalossa vuonna 1897. Arkkitehti K. V. Reiniuksen suunnittelema loistoasunto valmistui vuonna 1899. Ruukin ympärille kasvoi Keirknerin aikana lähes tuhannen asukkaan kyläyhteisö työväen asuintaloineen, kouluineen ja kauppoineen. Patruuna osti myös Keuruun pitäjän Kolhoon 1909 perustetun höyrysahan.
Helsingin asuinpaikaksi A. N. Keirkner hankki omistukseensa niin ikään vuonna 1907 rikkaalta rautakauppias Julius Tallbergilta arkkitehtuuritoimisto Geselius–Lindgren–Saarisen piirtämän art noveauta edustavan liike- ja asuinkerrostalon (valm. 1898) Katajanokan arvoalueelta osoitteesta Luotsikatu 1. Keirkner teetti huoneistonsa muutos- ja sisustustyöt arkkitehti Eliel Saarisella, joka piirsi kirjaston ja ruokasalin sisustukset huonekaluineen.
Patruunapariskunta oli merkittävä taiteenkeräilijä
Keirknerin pariskunta vietti vilkasta seurapiirielämää. Patrunessa oli kuuluisa arvokoruistaan ja juhlaleningeistään. Keirknerit olivat myös merkittäviä taiteenkeräilijöitä, joiden tuttavapiiriin kuului nimekkäiden yritysjohtajien ja poliitikkojen ohella arvostettuja taiteilijoita, kuten Albert Edelfelt, Albert Gebhard ja Eliel Saarinen. Muun muassa Pytingin ruokasalin seinää koristi Albert Edelfeltin maalaama upea muotokuva patrunessa Lydiasta. Tämä viihtyi tunnettujen taiteilijoiden mallina.
Patruunapariskunta keräsi sekä Inhan Pytinkiin että Luotsikadun asuntoon pääasiallisesti suomalaista kuvataidetta. Kokoelma käsitti lopulta lähes 300 huipputaiteilijoiden työtä. Kokoelmassa oli edustettuina esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Helene Schjerfbeckin, Albert Edelfeltin, Eero Järnefeltin, Hugo Simbergin, Magnus Enckellin, Marc Chagallin, Ville Vallgrenin ja Gunnar Finnen teoksia. Vuonna 1945 Ateneumin taidemuseo sai kokoelman ydinosan, 128 teosta, testamenttilahjoituksena leskeksi jääneeltä Lydia Keirkneriltä.
Puolisot haaveilivat myös yhteisestä eläke- ja taidekodista. Eliel Saarinen piirsi vuosina 1915–1916 heille yksityishuvilan, Marmoripalatsin, Helsingin Kaivopuistoon ruukinpatruunan ostamalle tontille, everstiluutnantti Spåren talon perustukselle. Rakennus oli Saarisen Suomen ajan myöhäiskauden monumentaalisin yksityistilaus, johon kuului myös muutamien tärkeimpien huoneiden sisustaminen. Sisustussuunnitelmaan sisältyi niin ikään eräiden Saarisen suunnittelemien kalusteiden siirtäminen Luotsikadun asunnosta Villa Keirkneriin, joksi taloa aluksi nimitettiin. Suunnittelutyö tapahtui Saarisen taiteilijakodissa Hviträskissä.
Marmoripalatsi on muisto rakennuttajansa elämäntyöstä
Marmoripalatsissa oli kaksi asuinkerrosta, tilava kellari ja tornikerroksia. Toiminnallisesti talo jakautui pystysuunnassa kahteen lohkoon. Toisella puolella olivat päällekkäisissä kerroksissa edustustilat päätepisteenään näköalatorni ja toisella kolmessa kerroksessa keittiötilat, isäntäväen makuuhuoneet ja kylpyhuone sekä ylinnä palveluskunnan tilat. Ulkoasultaan rakennus on lähinnä klassistinen.
Talossa näkyy saksalainen vaikutus. Julkisivumateriaalin Keirknerit halusivat aiemman asuinseutunsa maaperästä Särkisalon Förbystä, jonka vaaleanharmaa seinämarmori antoi palatsille nimen. Sisustus suunniteltiin ja valmistettiin ajan hengen mukaan samanaikaisesti rakennuksen kanssa. Sisätilojen veistoskoristelut toteuttivat kuvanveistäjät Gunnar Finne ja Emil Wikström sekä lasimaalaukset taiteilija Olga Gummerus-Ehrnström.
Anna-Liisa Ambergin mukaan Saarisen käsiala Marmoripalatsin interiööreissä näkyy voimakkaimmin suuren alahallin ja siihen avautuvien tilojen sekä ruokasalin ja kirjaston kiintokalusteissa. Miljöö suunniteltiin Saarisen patruuna Keirknerin Luotsikadun asuntoon piirtämien huonekalujen tai Keirknereiden antiikkikalusteiden uusiksi puitteiksi.
Marmoripalatsin vaikuttavin huone on alakerran suuri halli, jota käytettiin vastaanotto- ja seurusteluhuoneena sekä yhtenä taidegallerian tilana. Saarinen piirsi myös alahallin seinien ja pylväiden ornamentit sekä suunnitteli valaisimet ja tekstiilit. Hallissa on lisäksi entisen takan yläpuolella kuusiosainen Finnen puusta veistämä reliefi, joka kertoo Keirknerien elämästä Inhassa: työnteosta ruukintehtaalla, metsästyksestä, maanviljelystä ja vapaa-ajan vietosta. Myös kahden valaisimen lyijystä valetut koristelaatat ovat Finnen työtä. Halliin liittyvän parven pylväissä olevien Finnen veistämien 23 reliefin henkilöaiheet esittävät vertauskuvina ihmisen vaellusta ja kadotettua paratiisia. Ulkoportin pylväiden ilvekset ovat samoin Finnen veistämät.
Huoneen kiintokalusteet ovat tummaksi vahattua tammea. Seiniä kiertää korkea, suorakulmaisiin peileihin jaettu tammipaneeli, jonka yläpuolelle jäävä seinä, samoin kuin parven seinät, on päällystetty barokkihenkisellä kultanahkatapetilla. Korkeat tammipaneelit muodostivat maalauksille taustan. Finnen kiinteät veistokset olivat osa taidekokoelmaa. Lattia on Pietarista tuotua parkettia. Irtokalusteina oli barokkituoleja, joista osa on vieläkin paikallaan. Interiöörissä toteutuivat jälkijugendin ja historismin tavoitteet.
Hallista on käynti kirjastoon ja salonkiin, josta ovi vie entiseen ruokasaliin. Parvelle nousevat monumentaaliset portaat johtavat ylähallin kautta ylempien kerrosten tiloihin. Alahallista itämaiseen huoneeseen johtavien portaiden tasanteella on Gunnar Finnen veistos patruunasta. Kirjaston sisustus oli suoralinjainen. Sen kiinteä mahonkikalustus on monivärisin intarsiaupotuksin koristettu. Uunin julkisivu huipentuu Emil Wikströmin toteuttamaan leveään metallifriisiin. Työntekoa kuvailevan friisin keskushahmona on säkenöivä naisfiguuri, kulttuurin ja taiteiden symboli. Taiteita edustamaan on kuvattu myös Akseli Gallen-Kallela paletti kädessään.
Marmoripalatsi oli valmis kevääseen 1918 mennessä. Sen ympärille rakennettiin korkea rauta-aita, jonka nuolenkärkiset pystyraudat taottiin Inhassa. Talo on muisto rakennuttajansa elämäntyöstä. Ruukinpatruuna ei ennättänyt itse asua Marmoripalatsissa juuri lainkaan, sillä hän kuoli talon valmistumisvuonna. Keirknerin leski Lydia asui talossa vuoteen 1937 asti. Hän myi talon asunnoksi reservin kenraalimajuri Rudolf Waldenille.
Talo siirtyi valtion omistukseen ja tuomioistuinten käyttöön
Waldenin kuoltua vuonna 1946 valtio vuokrasi Marmoripalatsin 1947 hänen perikunnaltaan silloin itsenäisen sotaylioikeuden istuntotiloiksi niin sanotun asekätkentäjutun asioiden käsittelyä varten. Valtion omistukseen talo siirtyi vuonna 1949, ja samalla se tuli oikeusministeriön hallintaan. Olavi Hongan lausunnon mukaan talo oli "ensiluokkainen" ja "arvokkaan kauniina sovelias tuomioistuintaloksi". Marmoripalatsissa aloitti vuonna 1952 toimintansa Helsingin hovioikeus, jonka jaostoksi sotaylioikeus liitettiin.
Erkki Rintalan mukaan ehkä marmoripalatsin ulkoinen olemus ja interiöörit olivat osaltaan niitä tekijöitä, jotka 1950-luvun alussa inspiroivat Helsingin hovioikeutta esittämään tuomareille viitat ja presidentille ja sotaylioikeuden puheenjohtajalle lisäksi kaulakäädyt. Hanke osin toteutui, mutta yleisesti ottaen maan muu tuomarikunta piti viittoja "ylipapillisina" oikeuskulttuuriimme sopimattomina.
Helsingin hovioikeuden muutettua Pasilaan Marmoripalatsi on ollut työtuomioistuimen käytössä vuodesta 1984 lähtien, silloinen markkinatuomioistuin 1998–2002 ja tuomarinvalintalautakunta 2004–2009. Vuoden 2012 alusta työtuomioistuin muuttaa vuorostaan Pasilaan Helsingin hovioikeuden entisiin peruskorjattuihin tiloihin. Vaikka rakennus on vanha, se on palvellut hyvin nykyistä käyttäjäänsä. Työehto- ja virkaehtosopimusten soveltamisesta ja tulkinnasta johtuvia riita-asioita ja työrauharikkomuksia talossa on käsitelty noin 200 vuosittain.
Marmoripalatsi on ollut suurimman osan historiaansa, liki 65 vuotta, tuomioistuinten käytössä. Kiinteät rakenteet ovat säilyneet yllättävän hyvin. Tuomioistuimet ovat vaalineet arkkitehtonisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokasta merkkirakennusta kunnioittavasti. Oikeus ja kauneus ovat sopineet hyvin yhteen. Marmoripalatsi odottaa uutta käyttäjäänsä.
