Kohu alkoi apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen päätöksestä. Siinä hän otti kantaa kouluissa järjestettäviin uskonnollisiin tilaisuuksiin, kuten aamuhartauksiin ja jumalanpalveluksiin.
Suvivirren Puumalainen mainitsi oikeuskäytäntöä koskevassa osiossa viitatessaan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuojan viimesyksyiseen päätökseen. Pajuojan päätöksen mukaan suvivirren kaksi ensimmäistä säkeistöä eivät ole korostetun uskonnollisia, joten ne voidaan laulaa kevätjuhlassa ilman, että juhlasta tulee uskonnollinen tilaisuus.
Tämä viesti ei kuitenkaan välittynyt yleisölle, vaan kovaääninen kansanliike nousi barrikadeille suvivirren puolesta. He eivät huomanneet – tai välittäneet huomata – ettei kumpikaan ylimmistä laillisuusvalvojista ollut vaatinut suvivirren poistamista kevätjuhlista.
Medialla oli suuri vaikutus keskustelun vinoutumiseen. Valtaosa mediasta nosti suvivirren uskonnollisten tunnusmerkkien symboliksi ja antoi ymmärtää, että Puumalaisen päätöksellä olisi vaikutusta tähän traditioon.
Ikävä myöntää, mutta suvivirsi uiskenteli myös meillä Hesarissa Puumalais-uutisen otsikkoon. Minä olin kirjoittanut uutisen, mutta en sen enempää uutisessa kuin otsikkoehdotuksessakaan maininnut lainkaan suvivirttä. Tämä olisi tietysti voinut olla pieni vinkki siitä, ettei sitä kannata laittaa otsikkoon. Ilmeisesti sopuli-ilmiö iski kuitenkin täydellä voimalla: kun muu media keuhkoaa suvivirrestä, mennään mekin mukaan. Ollaan sitten yhtä väärässä koko lauma.
Alan ammattilaisena ymmärrän toki, millä logiikalla media nosti suvivirren esille. Toimittajat pyrkivät yleensä kertomaan mahdollisimman konkreettisesti, mitä vaikutuksia jollain päätöksellä on. Jokaiselle tutun suvivirren vaimeneminen olisi kyllä oivasti saattanut avata päätöksen merkitystä yleisölle – edellyttäen tietenkin, että päätös olisi koskenut sitä.
Kun julkinen keskustelu oli lähtenyt omiin sfääreihinsä, päätimme tehdä asiasta pari jatkojuttua. Kävin haastattelemassa apulaisoikeuskansleri Puumalaista, ja lisäksi luin oikeuskanslerinviraston saaman palauteryöpyn, yli sata kansalaiskirjettä. Lähes kaikissa kirjeissä otettiin kantaa nimenomaan suvivirteen. Sanomattakin on selvää, että osa kommenteista oli täysin julkaisukelvottomia.
Molemmissa jatkojutuissa teimme täysin selväksi, ettei Puumalaisen päätöksellä puututtu suvivirren asemaan. Siitä huolimatta nettiraivo suvivirren puolesta jatkui. Yksi nettikeskusteluun osallistunut lukija pohdiskelikin jo, kuinka monta kilometriä rautalankaa tarvittaisiin, jotta kaikki ymmärtäisivät, ettei päätös koskenut suvivirttä.
On vaikea uskoa, että näin iso osa keskustelijoista olisi erehtynyt päätöksen sisällöstä niin pahasti, että edes useaan kertaan toistettu oikea tieto ei mennyt perille. Vaikuttaa pikemmin siltä, ettei osa porukasta piitannut faktoista vaan keskittyi kiihdyttämään itsensä raivoon omista ajatuksistaan.
Kyse ei ole poikkeuksellisesta ilmiöstä. Julkisessa keskustelussa tuntuu usein siltä, etteivät osapuolet yritäkään ymmärtää, mitä toinen sanoo. Toisen sanomiset tulkitaan tahallaan väärin, jotta saadaan syy mielipuoliseen raivoon.
Osaako joku sanoa, mikä tällaisen “keskustelun” pointti on?
Susanna Reinboth
susanna.reinboth@hs.fi
