Miksi oikeustieteellisen tiedekunnan on säilyttävä itsenäisenä?

Syksyn 2015 aikana on Helsingin yliopiston piiristä kantautunut viesti, jota moni on pitänyt pilana tai ei ole muuten ottanut uskoakseen. Oikeustieteellistä tiedekuntaa ollaan lopettamassa itsenäisenä yksikkönä. Tavoitellaan säästöjä ja hallinnon virtaviivaistamista. Vaihtoehtoina on kerrottu olevan suurtiedekunnan (oikeustiede, valtiotiede, humanistinen, teologinen ja käyttäytymistieteellinen) perustaminen tai oikeus- ja valtiotieteellisen tiedekunnan yhdistäminen. Mitään ehdotusta ei ole olemassa. Ratkaisuja on määrä tehdä alkaneena vuonna.

Kaavailtu muutos merkitsisi vakavaa iskua oikeustieteelle ja lakimieskoulutukselle. Päätöksenteko keskeisissä kysymyksissä kuten tutkintovaatimuksissa, koulutuksen sisällössä, opiskelijavalinnassa, vakanssien täytössä ja voimavarojen jaossa ei olisi omissa käsissämme.

Lakimieskoulutus on virkatutkintoon tähtäävää yleiskoulutusta samalla tavoin kuin lääkärikoulutus. Sitä voidaan tätä koulutusfunktiota vaarantamatta synkro­noida vain vähäisessä määrin muille kuten valtiotieteilijöille annettavaan koulutukseen. Tuloksellinen yhteistoiminta tapahtuu itseohjautuvasti eikä käskyttämällä. Jos haettaisiin tällä tavoin koulutuksellisia ja tutkimuksellisia synergiaetuja, lainoppi menettäisi identiteettiään ja jäisi marginaaliin. Työoikeus olisi osa sosiaalipolitiikkaa, valtiosääntöoikeus osa politologiaa, rikosoikeus osa sosiologiaa ja niin edelleen. Tämä voisi heijastua myös tapaan täyttää opettajan­vakansseja. Tuottaisiko maan pääyliopistossa suoritettu tutkinto enää kiistatta kelpoisuuden tuomarin valan vannomiseen ja lakimiesvirkoihin? Mitä merkitsisi suomalaiselle oikeusvaltiolle oikeustieteen rapautuminen Helsingin yliopistossa?   

Oikeustiede on merkittävissä yliopistoissa oma tiedekuntansa. Siellä, missä on muuta yritetty kuten aikanaan Rotterdamissa, ovat tulokset olleet kehnoja. Pääosa professoreista – tietenkin parhaimmisto – jätti yliopiston.

Oikeustieteellisen tiedekunnan itsenäisyyden menetyksestä ei koituisi merkittäviä säästöjä toisin kuin hallintopalvelujen yhdistämisestä. Päinvastoin voisi tulla hallintohimmeleiden muodossa hallinnollista lisäkitkaa. Oman tiedekunnan menettäminen sen sijaan heikentäisi ulkopuolista rahoitusta, identiteettiä ja hyvää brändiä. Erityisesti Ari Saarnilehdon sitkeän työn tuloksena onnistuttiin jokin vuosi sitten torjumaan Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan sulauttaminen Turun kauppakorkeakouluun. Samaa tahtoa ja taitoa tarvitaan nyt Helsingissä.