Siviilioikeuden professori Lars Erik Taxell kirjoitti nykyisessä lainsäädännössä suosituista termeistä, että ne ”ilmaisevat varsin vähän, niiden ääriviivat ovat epämääräiset ja sisältö hämärä”. Toinen siviiliprofessori ja tuomari Martti Rautiala kirjoitti teoksensa esipuheessa ”pyrkimyksenään olleen mahdollisimman suuren selvyyden aikaansaaminen verrattain vaikeaan ja monessa kohdin sekavaan lakitekstiin”.
Rakennusalalla urakkasopimusten tekemisessä yleisesti käytössä olevat YSE-ehdot ovat lakiin verrattavia. Lakimiesuutisissa 4 ja 6/2010 on keskusteltu vuonna 1998 uusittujen ehtojen tulkinnasta vastakkaisia käsityksiä esittäen. Tulkinta sinänsä on tavallista juristin työtä, mutta tässä on sellainen sopimusehto, joka on helppo kirjoittaa yksiselitteiseksi.
Miksi lait ovat näin hämäriä?
Lain kirjoittamiseen osallistuu liikanainen määrä ihmisiä. Perintökaaren valmistelun aikaan saattoi komiteassa olla kaksi tai viisi jäsentä, nyt ainakin 12. Heidän joukossaan on runsaasti edunvalvontajärjestöjen edustajia. He ovat eteviä edunvalvonnassa (aikaisempi termi: itsekkyys), mutta lainsäädäntöasioissa analfabeetteja. Tiedän tosipuheesta, että monen komitean isoin työ on mennyt siihen, kun sen sihteeri on opettanut komitean jäseniä.
Etujärjestöedustuksesta johtuu myös, että yritetään sovittaa ristiriitaisia näkemyksiä. Se on tietenkin oikea menettelytapa sopimuksen hieromisessa mutta lain tekemisessä kelvoton.
Martti Rautiala kertoi lain valmistelusta, joka on samalla tositapaus ja anekdootti. Perintökaarta kirjoittamaan pantiin kaksi miestä, jotka olivat monissa keskeisissä periaatekysymyksissä päinvastaisilla kannoilla, ”kaksi Suomen kohteliainta lakimiestä”. Niinpä ratkaisevaksi tuli, kumpi ehti ensin käyttämään puheenvuoron.
Jos oikeusneuvos E ehti ensin: ”Tässä kohdassa omaksunemme tämän kannan”, vastasi oikeusneuvos G: ”Toki, mutta tehnemme siihen seuraavan poikkeuksen”, ”Toki, mutta sitä pitänee lieventää seuraavasti”, ja niin edelleen.
Lain tekemiseen osallistuvien henkilöiden maksimilukumäärä on yksi. Voidaan käydä alustava keskustelu ja sitten antaa laki jonkun kirjoitettavaksi tai voidaan nimittää lain laatija, joka kuulee muitten kantoja. Mutta kirjallisen tekstin aikaansaaminen on yhden miehen työ. Sen sanoo minun ja Paavo Haavikon kokemus.
Vähäväkisessä maassa ei sitä paitsi ole kullakin alalla kovin montaa, jolla on asiasta tarvittava perehtyneisyys ja kyky kirjoittaa selkeää ja yksiselitteistä tekstiä.
