Kirjoittaessani tätä on lentoemäntien ja stuerttien lakko kaikkine tukilakkoineen vielä voimassa. Lehden ilmestyessä lakko lienee jo loppunut, ja osapuolet ovat sopeutumassa lakon jälkeiseen elämään.
Työntekijöillä on riidaton oikeus mennä lakkoon, tosin ottaen huomioon tietyt rajoitukset ja menettelytapasäännökset. Silti, lakko on minun mielestäni aina murheellinen asia. En tarkoita niinkään taloudellisia seurauksia, joita kantavat niin työnantajat kuin työntekijätkin, kuin sitä, että se aina viestii epäonnistumisesta. Osapuolet tietävät, että sopimus on tehtävä, mutta eivät jostain syystä kykene siihen. Vikaa on silloin aina kummassakin osapuolessa. On turha osoittaa sormella vain toista.
Vaikka vastustankin lakkoja, vastustan myös lakon rikkomista, erityisesti laillisen lakon rikkomista. Solidaarisuus on hyvin arvokas asia. Emme tarvitse mitään Pihkalan kaartia eli Vientirauhaa tai muita työnantajan värväämiä rikkureita. Ne kuuluivat 1920-ja 1930-luvuille. Ne eivät paranna neuvotteluilmapiiriä eivätkä liioin työpaikan henkeä lakon jälkeen. Voin pitkin hampain vielä hyväksyä sen, että esimiehet ja lähisukulaiset tekevät lakonalaisia töitä, mutta en aina sitäkään.
Säännöksissä on varmasti korjaamisen varaa. Työehtosopimuslakimme on muodollisesti vuodelta 1946. Asiallisesti se on vuoden 1924 työehtosopimuslaki, jota 1946 tarkistettiin, kun työehtosopimustoiminta sodan jälkeen todella alkoi. Toimimme siis jälkiteollisessa yhteiskunnassa sellaisen lain mukaan, joka säädettiin esiteollisessa maatalousyhteiskunnassa. Ihme, että asiat hoituvat niinkin hyvin kuin hoituvat. Työriitalaki on nuorempi, mutta ikääntynyt sekin. Yritykset uusia lainsäädäntöä ovat kariutuneet kai lähinnä SAK:hon.
Kun lainsäädäntöä aletaan uudistaa – ja joskushan sen täytyy tapahtua – toivon, että kiinnitetään vakavaa huomiota kuluttajan asemaan. Integroituneessa palveluyhteiskunnassa kuluttajat kärsivät lakoista ensimmäisinä ja ehkä jopa eniten. Lakkorajat eivät ongelmia ratkaise, eivätkä pahoittelut, vaikka ne hyvän tavan vuoksi esitetäänkin, paljon lämmitä. Kuinka monen lomasuunnitelmat tai välttämättömätkin matkat kariutuivat emojen lakon johdosta? Moniko odotti turhaan lentokentillä? Moniko käveli, myöhästyi töistä tai ei päässyt kauppaan tai lääkäriin, kun linja-autonkuljettajat olivat lakossa? Vastaavia konkreettisia kysymyksiä voidaan tehdä tusinoittain. Kuluttajilla ei kuitenkaan ole osaa eikä arpaa itse työriidassa eikä vähintäkään vaikutusta neuvottelujen kulkuun.
Hienointa meidän järjestelmässämme on se, että kun sovinto tehdään, se on aina osapuolten sovinto. Silloin sitä ehkä noudatetaankin. Sovittelija voi tehdä sovintoehdotuksen, mutta vain osapuolet päättävät sen hyväksymisestä. Pakkosovintoa ei ole, ja hyvä niin. Tulehtuneessa tilanteessa sitä ei kuitenkaan noudatettaisi, ja siitähän se vasta soppa syntyisi.
