Mistä lehden päätoimittaja vastaa?

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe päätti lokakuussa 2021 nostaa syytteet turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja sen yrityksestä kolmea Helsingin Sanomien toimittajaa vastaan. Lehden päätoimittaja ja toimituspäällikkö sen sijaan jäivät syytteittä, koska riittävää näyttöä heidän osallisuudestaan epäiltyihin rikoksiin ei ollut. Päätoimittajarikkomuksen osalta syyteoikeus oli vanhentunut.

Päätös johtoportaan syyttämättäjättämisestä herätti journalisteissa ja lukijoissa hämmästystä, ja jopa suuttumustakin: onhan yleisesti ajateltu, että viimekätistä journalistista päätösvaltaa käyttävä päätoimittaja vastaa julkaisunsa sisällöstä sekä toimitustyön johtamisesta ja valvonnasta. Päätoimittajan vastuuta on pidetty myös lähdesuojan ja anonyymin ilmaisun oikeuden tarpeellisena vastapainona.

Päätös johtoportaan syyttämättäjättämisestä herätti journalisteissa ja lukijoissa hämmästystä, ja jopa suuttumustakin.

Sananvapauslain säätämisen myötä päätoimittajan vastuuta lievennettiin vastaamaan nykyaikaisia rikosoikeudellisia oppeja.

Päätoimittajarikkomus edellyttää sekä tunnusmerkistön täyttävää tekoa että subjektiivista syyllisyyttä. Päätoimittajarikkomuksesta tuomitaan, jos päätoimittaja tahallaan tai huolimattomuudesta olennaisesti laiminlyö toimitustyön johtamis- ja valvontavelvollisuutensa niin, että se on omiaan myötävaikuttamaan yleisön saataville toimitetun viestin sisältöön perustuvan rikoksen toteutumiseen.

Päätoimittajarikkomus edellyttää sekä tunnusmerkistön täyttävää tekoa että subjektiivista syyllisyyttä.

Päätoimittajarikkomus voi tulla kyseeseen vain silloin, kun päätoimittajaa ei ole pidettävä varsinaisen sananvapausrikoksen – kuten esimerkiksi kunnianloukkauksen tai turvallisuussalaisuuden paljastamisen – tekijänä tai osallisena. Syyttäjän on näytettävä rikos toteen, ja päätoimittajalla tietenkin on jokaiselle epäilylle kuuluva oikeus olla vastaamatta omaa syyllisyyttään koskeviin kysymyksiin.

Sananvapauslakia valmisteltaessa kannettiin huolta siitä, että sääntely voisi johtaa vastuuvajeeseen, jossa anonymiteettioikeuden vuoksi ketään ei saada vastuuseen sisällöltään rikollisen viestin julkaisemisesta.

Valtakunnansyyttäjä totesikin, että ”[t]untemattoman tekijän tahallisuuden näyttäminen pelkästään viestin sisällön perusteella kohtaa käytännössä melkoisia ongelmia ja antaa päätoimittajarikkomuksesta epäillyn puolustukselle sellaiset aseet, joita vastaan syyttäjän on vaikea taistella”.

Päätoimittajan vastuun lieventymisen pelättiin johtavan myös siihen, että vastuutahoja ryhdytään etsimään toimituksen sisältä alemmasta portaasta – kuten on tapahtunutkin.

Sananvapauslain 18-vuotisen voimassaolon aikana päätoimittajarikkomuksesta on tuomittu vain neljä kertaa.

Päätoimittajarikkomus on jäänyt miltei ”kuolleeksi kirjaimeksi”; sananvapauslain 18-vuotisen voimassaolon aikana päätoimittajarikkomuksesta on tuomittu vain neljä kertaa, viimeksi vuonna 2011.

Toisaalta rikosoikeusjärjestelmä ei voikaan legitiimisti olla sellainen, että jokaiseen rikokseen löydettäisiin syyllinen keinolla millä hyvänsä.

Sillä, jos päätoimittaja tiukoissa tilanteissa vapautuu syytteestä esimerkiksi vaikenemisensa avulla, lienee kuitenkin suuremmat vaikutukset toimituksen sisäiseen ilmapiiriin ja työmoraaliin sekä lukijoiden silmissä nautittuun arvostukseen kuin rikosoikeuden järjestelmän uskottavuuteen ja tehokkuuteen.

Kirjoittaja on viestintäoikeuden professori, Helsingin yliopisto, paivi.korpisaari@helsinki.fi