Mitä korona jätti uutispimentoon?

Koronaviruspandemia lopetti keväällä 2020 sosiaalisen elämän lähes kokonaan. Mitä se tarkoitti journalismille? Voisi esittää kuluneen kysymyksen, oliko uusi tilanne journalismille uhka vai mahdollisuus.

Uhka se olisi voinut olla siinä mielessä, että journalismi ei elä tyhjiössä. Jotta toimittajat saavat selville, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, heidän on liikuttava ihmisten – niin tavallisen kansan, päättäjien kuin asiantuntijoiden – parissa. Toimittajien työ on kuunnella, katsella ja tarkkailla.

Jotta toimittajat saavat selville, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, heidän on liikuttava ihmisten parissa.

Tämän takia tiedotusvälineet haluavat – resurssiensa rajoissa – ylläpitää esimerkiksi kirjeenvaihtajaverkostoa.

Ja jos jossain päin maata tai maailmaa alkaa suuri uutistapahtuma, media pyrkii mahdollisuuksien mukaan lähettämään omat toimittajat ja kuvaajat selvittämään ja dokumentoimaan, mitä oikein on meneillään.

Kun pandemia alkoi, lähes kaikki kasvokkain tapahtuva toiminta pysähtyi.

Oikeudenkäynnitkin saatettiin järjestää niin, että jutun asianosaiset olivat yhdessä paikassa ja toimittajat etäyhteyksien päässä aivan muualla. Se tarkoitti, että käräjätalon käytävillä ei juuri törmännyt syyttäjiin ja asianajajiin, joiden kanssa jutustellessa olisi voinut haistella juristiporukkaa puhuttavia teemoja.

Käräjätalon käytävillä ei juuri törmännyt syyttäjiin ja asianajajiin, joiden kanssa jutustellessa olisi voinut haistella juristiporukkaa puhuttavia teemoja.

Kokoukset, konferenssit ja kokkareet jäivät nekin pitämättä ja uutisvinkit kuulematta.

Toisaalta pandemian luoma etäisyys päättäjiin ja uutislähteisiin saattoi olla hyväkin asia. Toimittajan työssä on hyvä pitää terve välimatka erityisesti päättäjiin, jotta kriittisyys säilyisi.

Pandemian luoma etäisyys päättäjiin ja uutislähteisiin saattoi olla hyväkin asia.

On vaikea kirjoittaa ikävästi ihmisestä, jonka kanssa on heilunut hilpeissä tunnelmissa samoissa pippaloissa.

Vaikka pyrkisi totuudenmukaiseen ja tasapuoliseen tiedonvälitykseen, toimittajat eivät ole muita ihmisiä kummempia: haluamme uskoa lähimmäisistämme pelkkää hyvää. Suurin osa ihmisistä onkin tosi kivoja. Valitettavasti myös kiva ihminen voi tehdä väärin tai jopa syyllistyä rikoksiin.

Hesarin legendaarisen pilapiirtäjän Kari Suomalaisen kerrotaan joskus tokaisseen, ettei hän tee toista kertaa sitä virhettä, että menee päättäjien kanssa kokkareille. Meni kuulemma viikkoja toipua niin, että heistä pystyi tekemään kriittisiä pilapiirroksia.

Tuntemattoman tai vain pinnallisesti tutun ihmisen toimintaan on paljon helpompi suhtautua kriittisesti.

Kuten some on opettanut, suhtautuminen voi jopa mennä toisesta laidasta yli: vieras ihminen ei ole ihminen lainkaan. Vieraaseen voi suhtautua mustavalkoisesti, kun hänen kanssaan ei ole koskaan ollut kasvokkain.

Yhden asian pandemia varmasti aiheutti: viranomaisvetoisen uutisoinnin määrä lisääntyi. Toimittajien perushommiin kuuluu muutenkin välittää kansalle tietoa viranomaisten päätöksistä ja toiminnasta, ja pandemian aikana tämä tarve korostui.

Mistä kansan olisi pitänyt saada tietää, mutta media ei siitä kertonut?

Kansalle piti välittää ajankohtainen tilannekuva sekä antaa tietoa viranomaisten rajoituksista ja suosituksista. Onneksi mukaan mahtui näistä myös kriittistä keskustelua.

Pandemia vei toimituksilta paljon resursseja, ja se oli tietenkin poissa jostain muualta. Sen takia jäljellä on olennainen kysymys: mikä merkittävä asia jäi pandemian takia pimentoon? Mistä kansan olisi pitänyt saada tietää, mutta media ei siitä kertonut?

Vinkkejä otetaan vastaan.

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi